• Sukupuu Geni.comissa

Aulis Zidbeckin syntymästä 110 vuotta.   Sukutapaaminen Salon Sinisessä talossa 29.8.2010

Zidbeck-suvun kantaisä on tiettävästi ollut Hannu Pentinpoika Tonttila, joka on asunut Turun Pohjoiskorttelissa Aninkaisten Välikadulla, lähellä paikkaa, jossa Eeva ja Jouni nyt asuvat. Hannu Pentinpojalla oli kaksi poikaa: Matts ja Johannes, joiden molempien tiedetään kirjoittautuneen Zidbeck-nimisenä Turun kouluun 10:s huhtikuuta 1686. Johannes, josta teidän sukunne jatkuu, opiskeli menestyksellä.

Hänestä tuli maisteri vuonna 1700 ja oman koulunsa, siis Turun koulun rehtori vuonna 1710. Kun Isovihan puhjettua venäläisten saapuminen Turkuun elokuussa 1713 keskeytti koulutyön, Johannes Zidbeck siirtyi perheineen Turusta Tammelaan, jossa hänen appensa oli ollut kirkkoherrana. Hän hoiti siellä appensa jälkeen kirkkoherran virkaa elämänsä loppuun asti, palaamatta enää Turkuun.

Johannes Zidbeckin poika Carolus Zidbeck kävi niin ikään Turun koulun valmistuen sen jälkeen papiksi. Toimittuaan Tukholman suomalaisen seurakunnan apulaispappina kymmenkunta vuotta, hän oli ensin Hämeenlinnan, sitten Someron kirkkoherrana. Hänen nimensä on yhä edelleen niin Hämeenlinnan kuin Someronkin kirkon vanhimmissa, 1700-luvulla valetuissa kelloissa. Carolus Zidbeck oli myös papiston edustajana valtiopäivillä. Lapsia hänelle syntyi kahden puolison kanssa peräti 15, mutta vain kaksi heistä sai varttua aikuiseksi.

Kun hypätään parin sukupolven yli, tullaan jo Aulis Zidbeckin isään, Pälkäneen kappalaisen puustellissa 1850-luvulla syntyneeseen John Anton Zidbäckiin.

Hän oli koneinsinööri ja toimi vuodesta 1886 Kuopion teollisuuskoulun lehtorina lähes kolme vuosikymmentä, enimmän osan vuosista myös koulun rehtorina.

35-vuotiaana hän oli avioitunut Hämeenlinnan kirkkoherran, rovasti Berndt Wilhelm Wegeliuksen ja tämän puolison Henriette Hangelinin tyttären Anna Wegeliuksen kanssa. He saivat 3 tyttöä, Esterin, Allin ja Toinin. Kuopuksena perheeseen syntyi Axel Wilhelm Aulis vuonna 1900, 110 vuotta sitten. Aulis siis syntyi Kuopiossa ja eli siellä elämänsä ensimmäiset 14 vuotta. Savolaiseksi hän tuskin itseään tunsi. Kotona ei ’viännetty levveetä’ Savon murretta. Auliksen onnellisimpiin lapsuuden muistoihin kuuluivat hänen isänsä keväisin tekemät laivojen tarkastusmatkat Kallavedellä, joilla Aulis yleensä sai jonkun toverinsa kanssa olla mukana. Auliksen isä suoritti tehtävänsä peettisen tunnollisesti.

Niinpä Kuopiossa sanottiinkin ”kun insnyör laevan tarkasti niin sen pit olla tarkastettu.” Laivoilla tarjottiin hyvät syötävät ja torvisoittokunta puhalteli matkan aikana iloisia säveliään. Aulis ennätti käydä kolme vuotta Kuopion lyseota, ennen kuin perhe 1914 muutti Helsinkiin.

Kuopion kautensa jälkeen Auliksen isä toimi vielä 12 vuotta Helsingin teollisuuskoulun lehtorina, osan vuosista sielläkin koulun rehtorina. Helsinkiin muuton jälkeen Aulis jatkoi koulunkäyntiään Helsingin Normaalilyseossa, josta tuli ylioppilaaksi vuonna -20.

Auliksen lapsuuden ja kouluaikojen kesät liittyivät paljolti Sääksmäen selän rannalla olevaan Lahisten kartanoon ja sen lähihuviloihin, joissa lukuisat serkut vanhempineen viettivät kesiään. Näissä tapaamisissa laulettiin ja muutenkin musisoitiin paljon. Sibelius oli usein nähty vieras kesien sukujuhlissa. Auliksen isä oli hankkinut oman Kesämaa-nimisen paikkansa järven vastarannalta Hattulasta ja rakennuttanut sinne oman kaksikerroksisen hirsihuvilansa. Matka Sääksmäen selän poikki serkkujen luo ei ollut pitkä.

Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Aulis aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa.

Myös Tarton yliopistossa hän opiskeli jonkin aikaa. Hän valmistui sekä filosofian maisteriksi että papiksi. Piispa Jaakko Gummerus vihki hänet papiksi Tampereen tuomiokirkossa tammikuussa –27.

Jo opiskeluaikansa loppupuolella heinäkuussa –25 Aulis oli vihitty avioliittoon Kerstin Borgin kanssa. Kerstin oli Petäjäveden edesmenneen kirkkoherran, rovasti Nathanael Borgin ja tämän puolison Elinin yhdeksänlapsisen perheen nuorimmainen. Ketin ja Auliksen esikoinen, Marjatta, syntyi vuoden –26 toukokuussa.

Papiksi vihkimisen yhteydessä Aulis sai ensimmäisen työpaikkansa Pirkanmaan Eräjärveltä. Sen pappilaan Aulis ja Ketti ajoivat Orijärven asemalta kovassa tammikuun pakkasessa rekikyydissä 8-kuukautinen Marjatta mukanaan. Juhlavalaistussa pappilassa heitä odotti salintäyteisen seurakuntaväen juhlava, liikuttava vastaanotto.

Vielä samana vuonna Aulis sai siirron Lahteen, kaupunkia silloin ympäröineen Hollolan seurakunnan ainoaksi papiksi ja siitä tehtävästä, viisi vuotta myöhemmin, Lahden kaupunkiseurakunnan viralliseksi apulaiseksi. Tässä virassaan Aulis tutustui Lahdessa silloin vaikuttaneeseen, maallikkovetoiseen esikoislestadiolaisuuteen. Sen edustajien into ja tietämys teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän vakavissaan harkitsi liittymistä kyseiseen liikkeeseen. Ennen kaupungista pois muuttamistaan hän kuitenkin luopui ajatuksesta.

Lahdesta perhe, jossa jo oli kuusi lasta, muutti Turkuun. Aulis oli syksystä – 36 alkaen saanut toimen Turun Klassillisen lyseon uskonnon ja filosofian vanhempana lehtorina. Tuota Turun virkaa hän hoiti 11 vuotta. Kiinnostus ruotsalaisen papin Lars Levi Laestadiuksen voimakkaista saarnoista alkanutta herätysliikettä kohtaan jatkui. Turussa Aulis, virkansa ohessa, jatkoi lestadiolaisuuteen syventymistään. Keväällä -37 hän, Helsingin yliopistossa, väitteli Laestadiuksen kristillisyydennäkemyksestä. Teologisen tiedekunnan promootiossa, välirauhan vuonna –40, hänet promovoitiin teologian tohtoriksi.

Kolmen Turun vuoden jälkeen Zidbeckin perhe muutti Naantaliin, Pusa- nimiseen taloon nykyisen Mannerheiminkadun varrelle. Naantalissa Aulis jatkoi lestadiolaisuuden oppijärjestelmään kohdistuvaa tutkimustyötään, minkä tuloksena 1940 valmistui kaksikin, Laestadiuksen läheistä työtoveria, maallikko-saarnaaja Juhana Raattamaata käsittelevää kirjaa.

Talvisodan aikana Aulis toimi Pohjois-Norjaan paenneiden suomalaispakolaisten parissa ja ehti palata kotimaahan juuri ennen kuin saksalaiset miehittivät Norjan. Jatkosodan ensimmäisen vuoden hän oli sotilaspastorina Itä-Karjalassa lähellä Äänislinnaa olevassa sotasairaalassa.

Perheen kuopus Ursula syntyi sotavuonna –42 Vapunpäivänä. Aulis oli rintamalla, mutta pääsi toukokuun lopulla lomalle, jolloin Ursulan kastetilaisuus pidettiin. Sotilaspukuinen isä kastoi kuopuksensa. Pian sen jälkeen hän vapautui rintamapalveluksesta.

Lehtorin virkaan liittyi kesäisin kolmen kuukauden loma. Siksi ajaksi Naantalin asunto annettiin vuokralle ja perhe vietti viisi kesää Nauvon ja sen jälkeen kolme kesää Velkuan saaristossa. Velkualla Aulis hoiti kesäisin kirkkoherran virkaa. Kesälomien harrastuksista ensi sijalla oli purjehdus. Jo Nauvoon oli hankittu purjevene, nimeltään Zidy, jolla ahkerasti purjehdittiin Turun saaristossa.

Vuonna -48 Aulis valittiin Salo-Uskelan seurakunnan kirkkoherraksi. Suuren seurakunnan kirkkoherran virka oli työteliäs ja vaativa. Perhe asui Uskela kirkon lähellä isossa pappilassa. Alkuvuosina Aulis oli peräti innostunut maataloudesta. Pappilan pelloilla viljeltiin sokerijuurikasta, joiden harvennus kuin myös rikkaruohojen perkaus oli perheen urakkana. Eläiminä oli lehmiä, lampaita, kanoja ja kalkkunoita. Oli koiriakin. Varsinainen maalaistalo. Ketti hoiti kirkkoherran virastoa, aluksi pappilassa, myöhemmin kaupunkiin rakennetussa uudessa seurakuntatalossa.

Heti Saloon muutettuaan Aulis oli perustamassa kaupunkiin rotaryklubia, jonka puitteissa hän viikoittain tapasi eri alojen miehiä ja sai heidän myötään laajemman kontaktin salolaisiin kuin pelkästään virkansa puitteissa.

Musiikki oli Aulikselle tärkeää koko elämän ajan. Radiosta hän kuunteli paljon musiikkia, kävi konserteissa, otti lapsiakin mukaan konsertteihin. Itse hän soitti viulua. Perhekvartetti soitti usein pappilassa – Eeva pianoa, Henrik viulua, Aulis alttoviulua ja Aslak selloa.

Salon aikana perheellä oli ollut kesämökki Hirsjärven rannalla. 60-luvun puolivälissä hankittiin Rymättylän Koivusaaresta Nolpin kesäpaikka, jonne Ketti ja Aulis rakennuttivat uuden kesämökkinsä. Myöhemmin myös lapset ovat rakentaneet alueelle omia mökkejään. Nolppiin hankittiin myös uusi purjevene, Foibe, jolla Aulis vielä vanhoilla päivillään mielellään purjehti.

Vuona –67 Aulis tuli eläkeikään ja jätti Salo-Uskelan viran. Arkkipiispa Martti Simojoen pyynnöstä hän kuitenkin otti vielä hoitaakseen pienen Merimaskun kirkkoherran toimen viiden vuoden ajaksi. Nuo vuodet Ketti ja Aulis asuivat Merimaskun pappilassa lähellä seurakunnan 1700-luvulla  rakennettua puukirkkoa.

Kevättalvella –72 Ketin ja Auliksen koti muutettiin Merimaskusta Naantalin Ruonaan. Sinä keväänä Ketti-mummi sairasti aikaisemmin loukkaamaansa selkää ja siinä aktivoitunutta, koteloitunutta tubia. Sairautensa vuoksi hän joutui makaamaan kuukausia sairaalassa. Parannuttuaan Ketti ehti viettää viimeiset vuotensa Naantalissa, kunnes hän huhtikuussa -76 menehtyi sydäninfarktiin.

Hänet siunattiin Uskelan kirkossa.

Isä-Aulis eli tämän jälkeen leskenä vielä 14 vuotta. 80-vuotiaana hän alkoi tuntea tarvetta lähemmin liittyä lestadiolaisuuteen, tuohon kirkolle uskolliseen maallikkojohtoiseen herätysliikkeeseen. Keväällä –81 hän kirjeitse otti yhteyden lestadiolaisten suurimpaan pääryhmään SRK:hon, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen ilmaisten halunsa tulla tapaamaan Keskusyhdistyksen johtavia miehiä. Huhtikuun lopulla Aulis SRK:n kutsusta vieraili sen toimipaikassa Oulussa. Marjatta oli isä-Auliksen pyynnöstä tuolla matkalla mukana. Aulis otettiin vastaan lestadiolaisille tärkeänä uskonveljenä ja käynti merkitsi samalla hänen lopullista sitoutumistaan lestadiolaisuuteen. Matkan jälkeen hän oululaisten pyynnöstä kirjoitti vielä yhden, SRK:n kustantaman, -85 ilmestyneen kirjan Juhani Raattamaasta. Useat lestadiolaisuuden johtohenkilöt kävivät vielä tapaamassa Aulista hänen Ruonan kodissaan Naantalissa. Olihan hän Suomen tärkein Raattamaa-tutkija.

80-luvun loppupuolella Auliksen kunto vähitellen alkoi heikentyä. Viimeiset vuotensa hän vietti osittain vanhainkodissa, osittain Naantalin terveyskeskuksen vuodeosastolla. Vajaa kolme kuukautta ennen 90-vuotispäiväänsä hän nukkui pois tästä ajasta.

Saman vuoden –90 syksyllä, jolloin olisi tullut kuluneeksi 50 vuotta hänen tohtoripromootiostaan, hänet olisi vihitty Helsingin Yliopiston teologisen tiedekunnan promootiossa riemutohtoriksi, mutta sitä juhlaa hänelle ei siis enää tullut. Kesäkuun viimeisenä päivänä, kaksi vuosikymmentä sitten, Aslak siunasi isänsä Auliksen heille molemmille tutussa Uskelan kirkossa.

• Aulis-isipapan Zidbeck-sukututkimus https://www.genealogia.fi/genos-old/48/48_33.htm

Perimätietoa nimen Zidbeck alkuperästä & suvun juurista

Kun sukumme kantaisä, Suur-Tammelan kirkkoherra ja Sääksmäen rovastikunnan lääninrovasti Johan Zidbeck v. 1686 kirjoitettiin yhdessä Matts-veljensä kanssa Turun katedraalikoulun matrikkeliin, heidän sukunimekseen merkittiin Zidbeck, joka nimi oli todennäköisesti ollut heistä käytännössä jo ennestään. Suvussamme on edellä mainitulta rovastilta peräisin ollut tieto, että nimi olisi johtunut jostain Turun seudulla vanhastaan tunnetusta Aura-joen sivu- eli lisäjoesta tai purosta. Idästä päin yhtyvään Aura-jokeen tuli pohjoisesta päin saapuvan sivujoen lisäksi useitakin pienempiä jokia tai puroja. Yhdessä ne muodostivat verrattain suuren linnoitetun sekä omalla kirkko- ja hautausmaalla varustetun esiturkulaisen kauppapaikan, jolla oli läheiset yhteydet paitsi Hansa-liiton kaupunkeihin – mm. rikkaaseen Visbyhyn – myös Novgorodin hallitsemaan karjalais-venäläiseen laajaan alueeseen. Tuo Aurajoen alajuoksun lähellä sijaitseva kauppapaikka oli niin tärkeä Novgorodin esiin työnnetty asema, että sille oli annettu venäläisperäinen kaupunkia merkitsevä nimi Gorod (suomeksi Koroinen; vrt. Novgorod, Stalingrad, Petrograd). Nimi Gorod oli johdettu suoraan ruotsin gård-sanasta. Ruotsalaiset viikingit olivat perustaneet Venäjälle tärkeitten vesireittien varrelle omia kauppa-asemia, joita he kutsuivat gårdeiksi eli kauppakartanoiksi. Venäläiset omaksuivat nimen merkitsemään kaupunkia.

Koroisiin asettuneet ostivat metsästystä ja hylkeenpyyntiä harjoittavilta sisämaan ja rannikon suomalaisilta länsi- ja etelä-eurooppalaisten haluamia turkiksia tai hylkeen rasvaa. Vastineeksi saatiin parempia aseita, arvokkaampia vaatteita sekä Etelän erilaisia herkkuja sekä juomia. Tämän tärkeän esiturkulaisen kauppakeskuksen eli Koroisten vanhin asutus oli joko saksalaista tai karjalaisvenäläistä. Saksalaiset muodostivat monien rannikkokaupunkiemme varhaisimman asutuksen. Kun Turku sitten muodostui tuomiokirkon (paavi Gregorius lX antoi v. 1229 luvan tuomiokirkon siirtämiseksi nykyiselle Unikankareen mäelle) ja uuden linnan (linnan rakentaminen alettiin 1290-luvulla) ympärille, tämä ruotsalaisvallan eteneminen uhkasi Novgorodin Itämeren alueelle suuntautuvaa valtaa. Siksi novgoroddilaiset v. 1318 hävittivät tuon uuden, heitä uhkaavan tulokkaan. – Pian alettiin tuota Koroisten vanhaa asujaimistoa kutsua yleisesti vain sivujokelaisiksi. Se oli ilmeisesti myös kansanomainen nimitys vanhaa saksalaista syntyperää oleville Johan ja Matts-pojille.

selostus 1940-luvun lopulta aiheesta Zidbeck-suku.

Sissifasterin kertomia tietoja Zidbäckin suvusta, kesällä 1944 muistiin merkittyjä, eri lähteitten mukaan hiukan täydennettyinä.  (Sissifasteri on John Zidbäckin nuorin sisar Sigrid, Aulis Zidbeckin täti.)

Fasterin isoisä oli Somerolla sijaitsevan Åvikin lasitehtaan isännöitsijä Adam Ambrosius Zidbäck. Tämän isä oli pappi ja kuoli Someron kirkkoherrana. Mahdollisesti ovat vanhemmatkin esi-isät olleet pappeja. A. A. Zidbäck on kirkonkirjoissa merkitty Kimalan rusthollitilalla asuvaksi ja lienee siis omistanut sen. Hänen vaimonsa Regnata (Renata) Bergstock, synt. 27.11.1761, oli kornetin tytär. Muistitietojen mukaan kerrotaan heillä olleen 12 lasta. Someron kirkonkirjoista vuosilta 1798-1803 ja 1804-1809 näkyy kuitenkin vain 10 lasta, nimittäin:

1.  Susanna		(Erling)
2.  Katarina Wilhelmina	s. 23.4.1784,  k. 31.8.1853	(Hjelt)
3.  Concordia Carolina	s. 19.3.1788	(Rindell)
4.  Wendela Renata	s. 25.3.1790	(Palmen)
5.  Gustava	s. 1.3.1792	(Zidbäck)
6.  August	s. 13.5.1794
7.  Charlotta Seraphia	s. 26.6.1796	(Freudenthal)
8.  Edela (Edla) Magdalena	s. 24.4.1798,  k. 8.9.1886	(Pippingsköld)
9.  Axell Johan	s. 15.8.1799	(John Antonin isä)
10. Adam Victor	s. 1803

Adam Ambrosius Z. kuoli nähtävästi 1803-4, koska myöhemmässä kirkonkirjassa Renata Bergstock on merkitty leskeksi. Vanhin kirkonkirjoista näkyvä tytär Susanna oli nähtävästi ennen vuotta 1804 mennyt naimisiin ja muuttanut muualle, koska hänen nimensä puuttuu jälkimmäisestä kirkonkirjasta. Perheen on merkitty 1807 muuttaneen Kokemäelle (muut paitsi Wilhelmina). —-

Fasterin isä, kappalainen, varapastori Johan Axel Zidbäck, syntynyt Somerolla 16.8.1799 ja kuollut Pälkäneellä 23.4.1869, oli käynyt koulua Porissa. Papiksi tultuaan hän oli ollut Porin puolessa pappina, sitten Loimaalla, josta muutti Pälkäneelle kappalaiseksi, missä virassa oli kuolemaansa asti. Kuoli 69 vuotiaana. Kuolinsyynä lienee ollut vatsasyöpä. Oli jo Loimaalla naimisissa, jossa syntyi useita lapsia. Pälkäneelle muutettiin 1854, ja siellä syntyivät 3 nuorinta lasta. Lapset olivat:

1.  Axel Gabriel	s. 6.2.1845,  k. 2.1.1879	muutti 26.7.1874 Sääksmäelle
2.  Artur	kuoli aivan pienenä
3.  Julia Johanna	s. 26.5.1848,  k. 27.6.1919	muutti 9.5.1881 Hämeenlinnaan
4.  Herman Severin	s. 17.4.1850,  k. 15.5.1894	muutti 31.12.1882 Ouluun
5.  Ida Lovisa	s. 18.11.1852,  k. 30.3.1944	muutti 9.5.1881 Hämeenlinnaan
6.  John Anton	s. 3.12.1854	muutti 1887 Kuopioon
7.  Sigrid Emilia	s. 10.12.1857	muutti 9.5.1881 Hämeenlinnaan
8.  Viktor Julius	kuoli 2 vuotta vanhana

Sissifasteri oli isänsä kuollessa 11 vuotias. Hänen käsityksensä mukaan isä ei ollut erikoinen saarnamies. Taipumukset viittasivat enemmän muualle. Hän jätti jälkeensä joukon kirjoitettuja saarnoja, mutta hänen kuolemansa jälkeen Julia ja Artur Rindell-serkku, polttivat ne muilta kysymättä, jotka eivät olleet tähän toimenpiteeseen ollenkaan tyytyväisiä. – Loimaalta (Väinö Jalkasen kautta) saatujen tietojen mukaan hän oli ollut hyvä ja suosittu pappi. Loimaalla hän oli toiminut pitäjän yleisissä asioissa, m.m. saanut aikaan suoran tien (maitotien) Turkuun, mitä tietä vieläkin sanotaan Zidbäckin tieksi.

Fasterin käsityksen mukaan isän erikoistaipumus oli lääkärin ammattiin. Siihen hänellä oli luontaiset lahjat. Kotona oli aina laaja lääkekokoelma, etupäässä apteekista saatuja, mutta myös kotona keitettyjä. Niitä annettiin sekä sisällisesti nautittaviksi, että myös kirurgisiin vikoihin. Haavat desinfioitiin ja päälle pantiin laastareita sekä käskettiin tulla määrävuorokausien perästä näyttämään. Suurina nälkävuosina ihmisillä oli lavantautia, jota varten kotona keitettiin omaa lääkettä, joka oli hyvin tehokasta. Oli otettava kolme kertaa ryyppy, yksi illalla, toinen aamulla ja kolmas seuraavana iltana. Ellei tämä lääkitys auttanut, oli tauti parantumaton. Sen lääkkeen reseptin sai sitten Jussi Malkamäki. – Kokonainen konttori oli kotona täynnä lääkepulloja ja laastareita. Isä oli niin innostunut lääkärihommiin, että ilmeisesti hänestä olisi pitänyt tulla lääkäri.

Muutenkin hän oli hyvin auttavainen. Nälkävuosina ei kukaan lähtenyt talosta avutta. Kovin paljon siellä kävikin avunpyytäjiä. Kerjäläisiä saattoi yht´aikaa olla 6-7 keittiössä. Kun ei muualla ollut tilaa, niin yöpyivät saunassa. Monet olivat niin heikossa tilassa, että heitä vietiin hevoskyydillä eteenpäin seuraavaan taloon, parin kilometrin päähän. – Kukaan ei talosta mitään varastanut. Mutta jonkun kerran vietiin perunakuopasta vähän perunoita. Silloin äiti oli ihmeissään, mutta isä sanoi: ”Nöden har ingen lag”.

Kotona keitettiin viinaa, mutta ei nautittu. Isä otti joskus ruokaryypyn ja asiakkaille annettiin. Maistoivat hiukan pikarista. Koskaan ei kukaan siellä ollut juovuksissa. Naisillekin tarjottiin, maistoivat sen verran, että huulet hiukan kastuivat.

Isää lienee pidetty taitavana maanviljelijänä, mutta tuskin nykyaikaisessa mielessä.

Seurakuntalaisia kävi ahkerasti talossa. Mukana oli aina jotakin tuomisia, munia, juustoa, joskus voita, tuoretta kalaa j.n.e. Järvet olivat kovin lahnarikkaita. Lahnoja tuotiin taloon milloin lahjaksi, milloin ostettavaksi.

Seurakunnan hengellinen elämä oli melko lailla kuollutta.

Fasterin äidinisä oli apteekkari, tilanomistaja Gabriel Freudenthal. Hänellä oli talo Turussa. Kun se paloi Turun suuressa tulipalossa, muutti perhe maalle. Heillä oli Lemun pitäjässä Hannulan tila. Turun palon jälkeen Gabriel Freudenthalilla oli Siuntiossa Pikkalan kartano (rautatie kulkee siellä nyt Pikkalan sillan yli). Hannula on lähellä Mannerheimien Louhisaarta (Villnäs). Perhe oli täysin ruotsinkielinen, mistä seurasi, että lapset, niiden joukossa fasterin äiti, Lovisa Katarina Freudenthal, osasivat vain heikosti suomea. — Äidinäiti Johanna Amalia Pipping on haudattu Louhisaaren yksityiseen hautausmaahan, kuten useita hänen tyttäriäänkin. —

Fasterin äiti Lovisa Katarina Freudenthal oli syntynyt 16.11.1816 ja kuoli 20.12.1872. Hän oli siis yli 17 vuotta nuorempi miestään. Äiti oli ruumiiltaan heikompirakenteinen kuin isä. Oli aivan vaaleaverinen. Sanoivat, että Herman ja Sigrid olivat eniten äitinsä näköisiä. Äiti oli äärettömän uhrautuva luonne. Aina valmis auttamaan. John muistuttaa luonteeltaan hyvin paljon häntä. Ei ollut käynyt mitään kouluja, vaan Gabriel veli oli kotona häntä opettanut. Äiti oli ilmeisesti erittäin hyvämuistinen. John lienee perinyt sen häneltä.

Äiti oli hyvä ja ahkera talousihminen. Kotona tehtiin vaatteet, kehrättiin langat ja kudottiin kankaat. Kaikki ruokapuoli samoin. Hänen ansiotaan lienee suureksi osaksi ollut, että talon hoito oli hyvässä järjestyksessä.

Talossa oli isän eläessä 4 hevosta, 3 täysikasvuista renkiä ja yksi renkipoika. Karjaa oli 8-9 lypsävää lehmää, ehkä 12 lammasta, 3-4 sikaa, kanoja y.m. Yleensä oli talossa emännällä 4 naisapulaista, s.o. karja-apulainen, keittäjä, sisäkkö ja sitä paitsi kankaankutoja, joka oli kuukausimääriä kutomassa hienompia kankaita miehille, jotka kankaat sitten Tampereen tehtaalla ”tampattiin”, mikä vaikutti, että niistä tuli tiiviimpiä.

Äidin työtaakkaa, joka oli ylen suuri, lisäsi John-pojan mukaan vielä se, että hän luotti liian vähän muihin ja sen johdosta suoritti itse paljon sellaista, minkä muutkin olisivat voineet tehdä. Hänen hermojansa kulutti myös se, että hänessä aina oli palvelijoihin kohdistuvaa epäluuloa. Siihen oli usein kyllä syytäkin, mutta valitettavasti tämä epäluuloisuus oli jonkin verran hänen luonteeseensakin kuuluvaa. – – –

Tommolan pappila, jossa Zidbäckien perhe asui Pälkäneellä, oli kappalaispuustelli. Se oli Zidbäckien sinne muuttaessa edellisen kappalaisen, pastori Canth-vainajan jäljiltä varsin rappeutuneessa kunnossa. Kun Canthin perikunta oli köyhä, ei siltä voitu vaatia talon kunnostamista, eikä seurakuntakaan tehnyt mitään asian auttamiseksi. Zidbäckit saivat itse, omalla kustannuksellaan, tehdä sen, ja talo olikin heidän jäljiltään paljon parempi maatila.

Tommola oli äärettömän kaunis ja viehättävä paikka Mallasveden rannalla. Uimarantojakin oli kaksi oikein hyvää. Toinen, ihana hiekkaranta, oli Vanhan Tommolan ranta. Siellä oli ylhäällä metsänrajassa se paikka, missä isonvihan aikuinen Tommolan rakennus oli ollut. Siitä oli vielä jäljellä kivijalka. Toinen uimaranta, Peltoniemi, oli uhkarohkeita varten. Se oli korkea kallio, jonka alla oli syvää. Fastereilla on seinällä sen valokuva. Papalla taas on siitä Karl Wahlströmin maalaama taulu. Peltoniemeen oli talosta vajaa neljänneskilometrin matka.

Isän kuollessa oli Axel maisteri, luki lakitiedettä. Herman oli ylioppilas ja John koulussa, samoin Ida Hämeenlinnan tyttökoulussa. Julia oli silloin jo kotona, läpikäytyään saman ruotsinkielisen tyttökoulun 4 luokkaa. – Lapset puhuivat yhtä paljon suomea kuin ruotsia. Koko ympäristö puhui suomea, mutta koko sivistyneistö ruotsia. Hiukan alkua sivistyneistön suomalaistumiselle kuitenkin alkoi jo näkyä.

Fasterin isä kuoli huhtikuussa vähän ennen vappua. Hänen leskensä sai sen johdosta yhden armovuoden, niin että perhe asui Tommolassa seuraavan vuoden vappuun. Isä oli eläessään ostanut Laitikkalan kylästä perhettään varten Kokkola-nimisen maatilan. Tilan suuruus on nyt n. 450 ha, siitä yli 100 ha viljeltyä maata.

(Aarne Kuusen käsikirjoituksessa on hänen tallettamanaan Faster Sissin luonnehdinta kaikista sisaruksistaan. Tässä rajoitutaan vain John´iin, ”Pappaan”, ja Herman´iin, joka oli hänelle ilmeisesti läheisin.)

Herman Severin, synt. 17.4.1850, kuollut 15.5.1894 Oulussa. Hän oli harvinaisen suuressa määrin luonnon ystävä, ja hänestä tulikin luonnontieteitten maisteri ja opettaja Oulun ruotsinkieliseen lyseoon. Ilmeisesti se melkoinen luonnontieteellinen harrastus, lintujen tunteminen y.m., jota esim. Papassa on ollut, on peräisin tästä veljestä, jota kaikki sisarukset tuntuvat erikoisella rakkaudella muistelevan. Hänen ovat alkujaan myöskin ne täytetyt linnut, joita Papalla ja fastereilla on kotonaan. Herman veljen varoilla on myös rakennettu Pälkäneellä Kostian virran rannalla oleva Kostian virran taistelun muistomerkki.

John Anton. Oli paljon Herman veljensä vaikutuksen alainen. Herman, John ja Arthur Rindell olivat kolmikko, joka aina puuhaili yhdessä. Sissifasteri muistelee vieläkin melkein harmistuneena, kuinka paljon kiusaa ne pojat tekivät hänelle, nuorimmalle ja tytölle. Purkivat hänen kaksi palmikkoaan ja näyttelivät: Kas nyt sillä on taas tukka ihan hajallaan. Ripustivat Sissifasterin peltisen rakkaan leikkihevosen uunin nyöriin niin korkealle, ettei hän saanut sitä alas, j.n.e.

Ylioppilaaksi tultuaan Hämeenlinnan ruotsinkielisestä kimnaasista – koko koulunkäynti tapahtui ruotsiksi – John oli polyteekissa ja valmistui kone-insinööriksi. Hän oli sitten harjoittelemassa ensin Ruotsissa Göteborgissa ja sen jälkeen Saksassa, Dresdenissä, Kölnissä ja Leipzigissa. Suomeen palattuaan hän tuli teollisuuskoulun edeltäjään Helsingissä opettajaksi. Kun sitten Kuopioon oli päätetty perustaa teollisuuskoulu, suomenkielinen, tuli hän sen ensimmäiseksi rehtoriksi, joka sai panna koko koulun pystyyn. Kuopiossa hän asuikin sitten kolmisenkymmentä vuotta. Naimisiin mennessään hän jo oli Kuopiossa, ja kaikki lapset ovat siellä syntyneet ja kasvaneet. Helsinkiin, vastaavaan teollisuuskoulun opettajantoimeen hän muutti 1915.

Selonteko Anna Wegelius-Zidbäckin sukuhaaran vaiheista sellaisena, kuin sen yksi sukuunhuolituista on joutunut kuulemaan ja näkemään:

Anna Wegelius oli perheen nuorimmainen, syntynyt 11.6.1863. Hänen isänsä kuoli jo tytön ollessa 4-vuotias, s.o. suurena nälkävuonna, 2.9.1867, todennäköisesti lavantautiin. Isän kuoltua perhe muutti Vanajan pappilasta Hämeenlinnaan, jossa äiti sai elättää isoa perhettä. Tyttönen kävi ruotsinkielisen tyttökoulun Hämeenlinnassa, suomalaista kaupungissa ei ollutkaan, ja myöhemmin hän jonkin aikaa opiskeli pianonsoittoa Helsingin musiikkiopistossa Martin Wegeliuksen oppilaana. Siltä ajalta on tarina, että jollakin tunnilla koko luokka syystä tai toisesta purskahti valtavaan nauruun. Siihen ottivat osaa myös sekä opettaja Martin Wegelius että oppilas Anna Wegelius, mutta kumpikin oli sitä lajia, että nauraessa silmät kävivät vuotamaan suuria kyyneleitä. Tällöin oli Martin Wegelius sanonut: Nu ser man, att vi två båda ä Wegelius.

Anna joutui verrattain nuorena kokemaan vaikeita aikoja kotonaan, kun hänen äitinsä Henriette Sofia Hangelin sairastui ja sai halvauksen. Anna sai kauan hoitaa äitiään, valvoa hänen vuoteensa ääressä öitä ja se ilmeisesti vaikutti, että hänen hermonsa eivät kestäneet suurta surua. Sen johdosta hän koko loppuikänsä oli tavallista heikompi hermoiltaan ja hänen työkykynsä vain puolikuntoinen. Siten hänen miehensä joutui heidän yhteisessä kodissaan hoitelemaan sellaisiakin tehtäviä, jotka useimmissa muissa kodeissa ovat perheenäidin alana. Mutta se koti oli kuitenkin mitä lämpimimmän rakkauden tyyssija.

Anna Wegeliuksen aikaisemmista muista vaiheista emme osaa enempää kertoa. Mutta John Zidbäck, hänen miehensä, kertoi vanhempana, että hän muisti hyvin ensimmäisen kerran, jolloin hän näki tulevan vaimonsa. Hän kulki Hämeenlinnan katua, kun hän äkkiä eräässä ikkunassa näki harvinaisen kauniin ja miellyttävän nuoren tytön, jonka pitkät palmikot riippuivat koristeellisesti kasvojen raamituksena.

He menivät sitten kihloihin eräänä toukokuisena päivänä. John Zidbäck oli saattamassa tyttöään Helsingin asemalla ja siellä sanottiin viralliset hyvästit. Hän hyppäsi kuitenkin saman junan viimeiseen vaunuun ja ilmestyi odottamatta tulevan morsiamensa luo. Nähtävästi yllätys oli mieluinen ja edisti asioita niin, että Hämeenlinnasta he junasta nousivat pois kihlaparina.

Silloin eli vielä Annan äitikin, vaikka heikonlaisessa kunnossa. Kerrotaan, että kun sulhanen tuotiin hänen eteensä, hän ehkä ei löytänyt toivomiaan sanoja, mutta lausahti: ”Här kommer nu tuppen med sin lilla höna!”

Häät vietettiin sitten tammikuussa 1889, ja sen jälkeen insinööri Zidbäck kuljetti hevospelillä nuorikkonsa toimipaikkaansa Kuopioon. Hän oli insinööriksi valmistuttuaan ja kartutettuaan teknillisiä taitojaan opinto- ja työmatkalla Saksan ja Göteborgin tehtaissa tullut teollisuuskoulun opettajaksi ensin Helsinkiin. Sen jälkeen hänet nimitettiin perustettavaksi päätetyn Kuopion teollisuuskoulun rehtoriksi. Tässä toimessa hän oli pannut koulun alkuun ja hoitanut kaikki järjestelytyöt. Nyt sopi alkaa oman kodin järjestämistä yhdessä nuoren Anna-rouvan kanssa. Anna olikin 9 vuotta miestään nuorempi.

Kuopion aikaa kesti pitkän matkaa kolmatta kymmentä vuotta – koko ajan samassa Rehtorin virassa. Vasta vuonna 1916 perhe muutti Helsinkiin.

Kuopiossa syntyivät perheen lapset: Ester 1890, Alli 1892, Toini 1893, Martti-poika, joka kuoli vain muutamia vuosia elettyään, ja vihdoin Aulis 1900. Ester oli aina, kuten isolle siskolle sopii, arvokkaampi ja vakavampi kuin nuoremmat tytöt Alli ja Toini, jotka kasvoivat yhdessä, vehtasivat yhdessä ja olivat, ehkä varsinkin vilkkaan Toinin aloitteesta, jos minkäkinlaisten kujeitten järjestäjiä. Siinä suhteessa heillä oli kolmantena mukana samassa pihassa asuva teollisuuskoulun opettaja, arkkitehti Strömberg, kotoisesti Tömpöksi kutsuttu. Tömppö sanoikin vaatimattomasti, että täytyihän hänen opettaa noille lapsukaisille pahaa, kun he kotona saivat oppia pelkkää hyvää. – – Tömpön ansiota muuten on, että noilta perheen Kuopion vuosilta on säilynyt suuri määrä erilaisissa tilaisuuksissa otettuja valokuvia.

Auliksen syntymävuonna perhe sai kotiapulaisekseen Hanna Miettisen, josta sitten tuli puolen vuosisadan ajaksi talon uskollinen auttaja ja ystävä.

Kesät, kolmea lukuunottamatta, jotka asuttiin Kuopion ympäristöpitäjissä, perhe vietti Hämeessä, molempien vanhempien kotiseudulla. Ensin oltiin useita vuosia Sääksmäellä, sitten Kalvolassa Lahisten kartanon alueella ”Tunturissa”. Mutta 1907 nousi Hattulan puolelle Sääksmäen selkää ja Vanajavettä oma huvila, Tömpön piirustusten mukaan rakennettu Kesämaa. Siellä jatkui sitten vuosi vuodelta perheen kesäinen elämä.

Kuopiossa kävivät lapset koulunsa. Ester ja Toini tyytyivät tyttökouluun, mutta jostakin syystä Alli valitsi koulukseen yliopistoon johtavan yhteiskoulun, mistä hän suurella kunnialla valmistui ylioppilaaksi 1911. Aulis alkoi koulunsa Kuopion lyseossa ja jatkoi sitä perheen Helsinkiin muutettua Suomalaisessa Normaalilyseossa, josta hän kapinavuonna 1918 ilman ylioppilastutkintoa siirtyi yliopistoon. Nähtävästi olisi tutkintokin ollut pojalle hyvin menestyksellinen, ehkä suorastaan loistavakin.

Ester jatkoi sitten opintojaan Helsingissä Ebeneser-seminaarissa. Oli sen jälkeen lyhyen ajan Kuopiossa lastentarhan opettajana, mutta kutsuttiin pian takaisin Helsinkiin Ebeneser-opiston opettajaksi.

Toini taas jatkoi opiskeluaan Porvoon Naisopistossa. Sen läpikäytyään hän valmistui sairaanhoitajaksi, josta tuli hänen varsinainen virkatoimensa.

Tytöistä Alli joutui ensimmäisenä miehelään. Kuopion Yhteiskoulussa oli, hänen V ja VI luokilla ollessaan, matemaattisten aineiden opettajana maisteri 2 x 3 eli Aarne Kuusi. Seurasi molemminpuolinen mieltymys toisiinsa, joka kuitenkin pidettiin varsin tarkkaan omana tietona. Vasta sitten kun Alli tuli Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan, ja pitkän erossa olon jälkeen tavattiin, sovittiin oikein sanoin asiasta. Ja pian julkaistiin kihlaus muillekin.

Allin sukulaisille Aarne esiteltiin samana kesänä juhannusyönä. Zidbäckien veneessä soudettiin toiselle puolen selkää. Siellä oli suvun nuoriso koolla kokkosaaressa, ja sikäläiseen tyyliin uusi tulokas otettiin vastaan valtavalla yhteisrääkäsyllä, joka olisi ehkä hienosteltuun kohteliaisuuselämään tottunutta kauhistanut. Tällä kertaa se tajuttiin hyvin: Tässä suvussa ollaan sukulaisia ja ystäviä välittömästi ja mutkattomasti, juhlallisia esittelyjä ja kumarteluita ei tarvita.

Allin ja Aarnen kihla-aika kesti lähes kaksi vuotta. Vasta 1913 Alli tuli täysi-ikäiseksi, ja silloin 10.5.1913 vietettiin häät Kuopion kodissa. Saapuvilla oli paljon sukulaisia kummastakin sukuhaarasta.

Alli oli silloin nuori iältään, mutta ehkä vielä nuorempi näöltään. ”Hur gammal ä den här lilla flickan, kanske 15 år”, kysyi Aarnen setä, senaattori Maurits Hornborg, kun nuori morsian hänen nähtäväkseen johdettiin. Kaikkialla Aarnen suvussa hänet otettiin vastaan mitä ystävällisimmin ja lämpimin tuntein. Kuopiolaisten Kanteleitten kautta oli saapunut mitä parhaita lausuntoja sekä Zidbäckien perheestä että itse pikku morsiamesta, niin että tie uuden suvun keskuuteen Mäntyharjulla oli tasainen ja valmis.

(1854-1948), muistikuvia omasta lapsuudesta ja nuoruudesta.

Tommolassa, Pälkäneen kappalaispuustellissa, syntyi 1854 silloiselle kappalaiselle Johan Axel Zidbäckille ja hänen puolisolleen Lovisa Catharina Freudenthalille pieni, hyvin tummaihoinen poika, lapsista järjestyksessä viides. Kasteessa pantiin pojan nimeksi John Anton, vaikka kirkonkirjoihin sitten merkittiin Johan Anton. Pappi, joka merkitsi nimen kirjoihin, luuli kaiketi nimen väärin kirjoitetuksi, taikka hän ei muuten hyväksynyt outoa muotoa. Tästä huolimatta omaiset kutsuivat minua, sillä poika oli allekirjoittanut, John:iksi. Palvelusväen suussa minä taas olin Janne. John nimen sain isäni muistoksi, Anton nimen Vähänkyrön kirkkoherra Erlin´in nimen mukaan. Erlin ja isäni olivat lankoja.

Aika, jolloin silmäni ensi kerran näkivät päivänvalon, oli vähän levoton. Vanhempani olivat äsken muuttaneet Loimaalta Pälkäneelle. Pojan tulo silloin oli tietysti epämukavaa. Mutta muutenkin oli aika rauhaton. Suuri itämainen sota kuohutti silloin maailmaa ja tietysti tämä seikka oli jollakin tavalla vaikuttava pojan horoskooppiin. Niin arveli ainakin isäni, joka usein muisti, että olin syntynyt suuren sodan aikana. Vaikken olekaan ollut mikään rauhanenkeli, en tiedä että sota olisi missään suhteessa painanut leimaansa luonteeseeni eikä elämäni juoksuun. Isän ennustukset eivät siis toteutuneet.

Ennen kuin kerron omista elämyksistäni, kerron vähän Vanhemmistani. Isäni, synt. 1799, vanhemmat olivat Åvikin lasitehtaan hoitaja Adam Ambrosius Zidbäck ja Renata Bergstock. A.A.Z:n isä kuoli Someron kirkkoherrana. Ren. B:n isä oli kornetti. Isäni oli lähinnä nuorin kymmenestä sisaruksesta. Kodin vähävaraisuudesta huolimatta pantiin isäni ja häntä nuorempi veli Victor kouluun. Molemmista pojista tuli pappeja. Isäni kuoli kappalaisena Pälkäneellä 1869, Victor Kirkkonummella 1862. Äitini, s. 1816, oli apteekkari ja tilanomistaja Gabriel Freudenthalin ja hänen vaimonsa Johanna Amalia Pippingin tytär. —-

Vähän oloista Tommolassa. Isäni, vankkarakenteinen, ruskeasilmäinen mies oli käytännöllinen ja osasi järjestää taloudelliset asiansa verrattain hyvin. Häntä pidettiin silloisena aikana hyvänä maanviljelijänä ja paljon hänellä olikin tekemistä saadakseen ”puustellin” jotenkuten kannattavaksi. Sen entinen hoitaja, isäni edeltäjä, pastori Canth oli hoitanut virkataloa hyvin heikosti, jättäen rakennukset kaikki rappeutumaan ja pellot ja niityt metsistymään. Isäni olisi tietysti ollut oikeutettu saamaan edeltäjänsä kuolinpesältä korvausta huonosta puustellin hoidosta, mutta tuo kuolinpesä oli köyhä ja isäni oli hyväsydäminen ja kun seurakuntakaan ei vastannut puustellin hoidosta oli seuraus, että isäni sai omasta kukkarostaan maksaa kaikki mitä tarvittiin talon kuntoonpanoa varten ja siihen meni tietysti useampia tuhansia. Tämä oli tavattoman suurenmoista, kun talo ei ollut oma, eikä kappalaisen palkka pitäjältä suurempi kuin 60 tynnyriä, siis noin 90 hehtoa jyviä, näistä muistaakseni toinen puoli rukiita, toinen ohria. Kun nyt muistelen Tommolan viljelyksiä täytyy kuitenkin sanoa, että ne isänkin aikoina olivat heikossa kunnossa. Niityt olivat enimmäkseen heikkokasvuisia luonnonniittyjä, pellot saivat liian niukasti lannoitusaineita. Apulantoja ei niihin aikoihin käytetty paitsi luujauhoja, jotka olivat kalliita. Suomultaakaan ei ymmärretty käyttää, hakoja vaan tuotiin karjapihaan, hakattiin lehmien alle ja vedettiin lannalla vähän höystettyinä pellolle. Renkiä oli talossa kolme täyskasvuista ja neljäntenä oli renkipoika. Täytyy epäillä oliko viisasta pitää niitä niin monta, kun tulokset eivät olleet sen paremmat kuin ne olivat. Tosin olivat maanviljelystyökalut silloin huonot, raskaat ja kömpelöt, eikä työkoneita ollut laisinkaan. Esimerkiksi Fiskarsin aurat tulivat käytäntöön vasta 1870-luvulla ja Billnäsin työkalut muistaakseni noin 1880-luvulla, mutta yleiseen käytäntöön viimeksi mainitut ovat tulleet vasta tällä vuosisadalla. Olkoon tämä sanottu puolustukseksi isälleni siitä, että hänellä oli niin paljon vakituisia renkejä. Hevosia pidettiin myös liian paljon. Niitä oli aina neljä, joskus viisikin ja vielä varsa kuudentena. Hevosista oli isän ajohevonen hyvässä kunnossa, mutta muut olivat heikkoja, kun heiniä ja kauroja oli liian vähän antaa. Lehmiä oli lypsäviä keskimäärin kuusi, sitä paitsi muuta karjaa. Lehmien hoito ja ruokinta oli huonolla kannalla. Navetat olivat pimeät ja kylmät, eikä heiniä riittänyt niille antaa paljon muulloin kuin poikimisen aikana. Maidosta oli sentähden talvisaikaan suuri puute, jonka tähden se oli osaksi korvattava kaljalla. Samanlaista ja vielä huonompaa oli karjatalous yleensä kotiseuduillani. Monessa paikassa olivat lehmät keväällä niin huonossa kunnossa, etteivät jaksaneet omin voimin nousta pystyyn.

Kun on puhe Tommolasta ja puustellin hoidosta ansaitsee äitini erikoisen maininnan. Hänen ansiotaan oli, että talon hoito oli hyvässä järjestyksessä. Emännän toimi maalaistalossa oli lapsuuteni aikana äärettömän vaativa. Ajatellaanpa vain vaatteiden hankkimista suurelle lapsijoukolle, eikä yksin lapsille mutta myös aikuisille. Ei niitä käynyt valmiina ostaminen vaatekaupoista, sillä sellaisia ei ollut. Sikäli kuin kankaita olisikin ollut kaupunkien kaupoista saatavilla – maaseudulla ei kauppaliike ollut sallittu – ei vähävaraisella kappalaisella ollut varaa sellaiseen. Hyvä kun varat riittivät ruokaan, palkollisten palkkoihin ja lasten koulutukseen. Kankaat piti suurimmalta osaltaan kotona kutoa ja kun oli kysymys pellava- ja liinakankaista, osaksi myös puolivillaisista, valmistettiin langatkin kotona. Ja tätä valmistusta piti emännän valvoa kaikissa asteissa aina siitä asti kun pellavan ja hampun siemen maahan kylvettiin. Kankaita eri tarkoituksiin, alusvaatteisiin, pito-, pöytä- ja vuodevaatteisiin, tarvittiinkin paljon, sillä näitä eivät tarvinneet yksin monihenkinen haltijaväki, vaan myös palvelusväki, joka sai palkkansa osaksi vaatteissa ja jalkineissa. Mutta paitsi pellava- ja liinavaatteita valmistettiin pitovaatteet ja jalkineetkin kotona ja jollei äiti itse suoranaisesti osallistunutkaan vaatteiden valmistukseen, piti hänen ainakin siitä huolehtia, että taloon tarvittaessa saatiin räätälit, suutarit, kutojat ja ompelijattaret ja että näitä kestittiin ja pidettiin hyvänä myös vastaisia tarpeita silmällä pitäen. – Entä valaistusaineet ja –kojeet! Niiden valmistus oli tavattoman monipuuhaista työtä, jota työtä sen viimeisissä vaiheissa, kun kynttilät valettiin, äiti, apunaan vielä koulua käymättömät lapset, itse suoritti. Äidin asiana oli myös mitata myytävä vilja ja viina, jakaa työtä kaipaaville eukoille kehruuaineita ja kaiken muun ohella huolehtia ruuanlaitosta, puutarhanhoidosta, maitotaloudesta ja – lasten kasvatuksesta. Kun ajattelen äitini osuutta kodin töissä en voi olla ihmettelemättä hänen harvinaisen suurta työkykyään ja hänen erinomaista muistiaan, mutta samalla en voi olla tuntematta tuskaa siitä, että hän sai yli voimiensa raataa kodin ja lasten tähden ja että me lapset emme voineet keventää hänen kuormaansa. Minulta puuttui siinä suhteessa ehkä usein hyvää tahtoakin. En oivaltanut silloin, että hänen täytyy näin raataessaan varemmin tai myöhemmin sortua kuormansa alle, niin kuin kävikin. Sisarieni ja äitiään hellästi rakastavan Herman veljeni puolustukseksi täytyy mainita, että he kyllä voimiensa ja taitonsa mukaan auttoivat kodin töissä ja olisivat saaneet enemmänkin aikaan, mutta äitini luotti liian vähän muihin, jonkatähden hänen piti itse suorittaa paljon sellaista, jota muut olisivat voineet varsin hyvin tehdä. Eräs seikka, joka myös vaikutti kuluttavasti hänen hermoihinsa, oli palvelijaväkeen kohdistuva epäluulonsa. Epäluuloon oli tosin usein aihettakin, sillä monasti kyllä jouduttiin saamaan epärehellisiä palvelijoita, jotka epärehellisyydellään tekivät paljon vahinkoa.

Veljet ja sisaret. Kaikkiaan meitä on ollut 8, mutta yksi, Arthur, kuoli aivan pienenä ja yksi, sisaruspiirin nuorin, Victor Julius, pieni suloinen olento, kuoli kolmen vuotiaana.

Vanhin lapsista, Axel Gabriel, synt. 1845, tuli ylioppilaaksi 1862, luki fil. maisteriksi, sittemmin lakitiedettä ja suoritti kameraali- ja tuomarintutkinnot 1870-luvun alkuvuosina. Saatuaan varatuomarin arvonimen asettui asianajajaksi Tampereelle, saaden siellä hyvin pian suuren asiakaspiirin. Axel oli teräväpäinen, hyvä kynäilijä ja iloisen ja ystävällisen luonteensa tähden toveripiireissä suuresti pidetty. Eräällä käräjämatkalla hän vilustui pahasti, sai siitä keuhkokuumeen ja kuoli alkupuolella vuotta 1879 vasta 34 vuoden ikäisenä. Häntä jäi suremaan nuori leski, Hulda Maria o.s. Grahn ja kaksi lasta, toinen John Elis (Nisse), toinen tytär Edith Maria. Nisse on nykyään sanomalehtimies, Edith Kokemäen meijerikoulun johtajatar. Axelin perhe jäi hyvin pieniin varoihin ja kälyni Huldan kohtalo oli meistä hyvin säälittävä. Mutta nelisen vuotta myöhemmin kuoli hänkin kovan taudin murtamana ja lapset jäivät kokonaan orvoiksi. Pojan ottivat sisareni kasvatikseen, tytön luutn. Waldens ja hänen puolisonsa, joka oli Hulda vainajan sisar. Lapsille oli äidin menetys kohtalokas tappio, joka sen kautta tuli vielä suuremmaksi, että heidät erotettiin toisistaan. Tämän (lasten erottamisen) huomasimme myöhemmin ikäväksi erehdykseksi, joka ei ollut autettavissa enää.

Sisaristani oli vanhin Julia Johanna, synt. 1848. Minusta on tuntunut niinkuin hän ei elämässään olisi löytänyt oikeaa paikkaansa enemmän kuin nuorin sisareni Sigridkaan. Julia eli ”faster Julia”, kuten oli tapa häntä nimittää, oli hellä ja hyvä ja hänestä olisi varmaan tullut erinomainen puoliso ja äiti. Mutta hän jäi naimattomaksi. Muistan kuinka minä pienenä poikana kiinnyin häneen kun sain häneltä, joka itse silloin vielä oli lapsi, paljon rakkautta.

Yhdessä neiti Laura S:n kanssa hän Hämeenlinnassa osti kirjansitomoliikkeen, jota hän hoiti hyvällä menestyksellä. Mutta liike-elämä ei sopinut hänen luonteelleen, hän oli luotu kodin vaalijaksi. Hän möi sentähden osuutensa liikkeestä ja palasi takasin kodin piiriin. Tähän vaikutti ehkä osaltaan sekin, että suhteet hänen ja liikekumppaninsa välillä eivät olleet niin sopusointuiset, kuin hän olisi tahtonut. Faster Julian terveys oli kauan hyvin huono. Hän poti Basedowin tautia. Olin huomaavinani hänessä, niin kuin monessa muussakin tunteellisessa ihmisessä, että psyykillistä laatua olevat syyt huomattavasti vaikuttavat yleiseen terveydentilaan. Niinpä esimerkiksi mielipaha, varsinkin pitempiaikainen, selvään vaikutti häneen pahentavasti. – Kauan kärsittyään nukkui faster Julia iankaikkiseen lepoon H.linnassa kesällä v. 1919. Hänen hautansa on H.linnan kauniilla hautuumaalla lehmuksien varjossa. Hänen vierellään nukkuu siellä veljeni Herman Severin. Herman syntyi Loimaalla 1850. Hänen kasvatuksensa ei luultavasti antanut vanhemmilleni paljonkaan vaivaa, sillä hän oli enemmän hiljainen ja lempeä sekä samalla hyvin oikeamielinen. Jo nuorena huomasi hänessä harvinaisessa määrässä rakkautta luontoon ja vuosien vieriessä tämä rakkaus vain syveni ja kasvoi. En luule milloinkaan tavanneeni ihmistä, joka sellaisella rakkaudella, etten sanoisi hartaudella, olisi seurannut luonnon moninaisia ilmiöitä ja varsinkin kasvi- ja eläinmaailman elämää kuin hän. Se antoikin ikään kuin vastalahjaksi hänelle, hänen sielulleen ja elämälleen sisältöä ja rikkautta, jota vain se voi saada, joka on, kuten hän, syventynyt sen henkeen ja tutkinut sen salaisuuksia. Kuinka hän nauttikaan kevään tulosta, muuttolintujen saapumisesta, metsien, puistojen ja ahojen kauneudesta. Jokainen kukka ja istutettu taimi hänen puutarhassaan oli hänelle rakas, melkeen kuin elävä olento. Muistan, kuinka hän oli täynnä iloa ja ihmettelyä, kun hän ensi kerran sai nähdä ja kuulla kuhankeittäjän (oriolus galbula) Pälkäneellä. Se oli 1860-luvulla. Sitä ennen se oli siellä tuntematon. Samoin kuinka hän kesäöinä saattoi soutaa pitkiä matkoja saadakseen kuulla satakielen, kun tämä ensimmäisiä kertoja esiintyi Hämeessä (1870-luvulla). Samoin oli hänen ihastuksensa suuri, kun hän sattui löytämään jonkun hänelle mielenkiintoisen kasvin. Kasvonsa ihan loistivat silloin ilosta. Yhtä suuri kuin hänen luonnon ihailunsa oli, yhtä suuri oli hänen surunsa ja mielipahansa kun hän näki luontoa raiskattavan ja jos hän tiesi tällaista tapahtuneeksi rahanahneudesta, herätti se hänessä syvää inhoa, jota hän ei osannut, eikä tahtonutkaan salata. – Eräänä kesänä, kun asuimme Lepo nimisessä huvilassa Pälkäneellä, maanviljelijä Borman´in omistamalla maalla, oli tämä hakkauttanut useampia isoja koivuja ha´assa huvila-alueen ulkopuolella. Koivut olivat solakoita, kauniita ja ikävä oli tietysti nähdä ne maahan kaadettuina, mutta olihan Bormanilla riidaton oikeus näin menetellä ja talon tarpeiksi puut hakattiin. Säälitti vain nähdä velj. Hermanin surua, kun hän näki koivut maassa, eikä hän koko kesänä unhottanut tätä raiskausta. Jopa hän antoi siitä Bormanille aika kovan ripityksen.

Yliopistolliset tutkinnot suoritettuansa antautui hän luonnontieteitten opettajaksi, palvellen sellaisena Oulun ruotsal. lyseossa. Opettajatoimessaan hän oli harvinaisen tunnollinen, valmistautuen joka tunnille perinpohjaisesti. Paljon myötätuntoa ja rakkautta hän opettajana saikin osakseen sekä opettajatovereiltaan, joista mainittakoon Mauno Rosendahl, Pekka Hällfors, Saxbäck (Saraojien isä), Marelius ja Forsnäs (Koskenniemen isä), että oppilailtaan. Mutta lempityönsä oli kuitenkin luonnontutkijana ja havaintojentekijänä. Tällä alalla hän olikin aikanaan hyvin huomattu ja tunnettu, ollen kirjeenvaihdossa m.m. prof. Elvingin ja muistaakseni J.A. Palménin sekä usean muun tiedemiehen kanssa.

Viimeisinä elinvuosinaan H. sai taistella vaikean sairauden ja tämän aiheuttaman suuren väsymyksen kanssa. Tauti (leukemia) tuli hänelle lopulta ylivoimaiseksi ja meille ja suurelle ystäväjoukolle päättyi hänen elämänsä parhaassa miehuudenijässä, v. 1894. –

Pälkäneellä, Kostian joen rannassa, missä vanhat vallit kertovat jälkipolville tärkeästä Kostian joen taistelusta Isonvihan aikana, on yksinkertainen, jykevä, graniittinen muistopatsas. Se on pystytetty veljeni H:n lahjoittamilla varoilla. Muitakin näkyviä muistoja on hän jättänyt jälkeensä Pälkäneellä. Omilla käsillään hän nimittäin istutti pitkän rivin metsästä ottamiaan kuusia sen vanhalle, silloin vielä jokseenkin autiolle hautausmaalle, tarkoituksella suojata siellä olevia istutuksia pohjoistuulia vastaan. Ne puhuvat mykkää kieltänsä H:n rakkaudesta ja hänen epäitsekkäästä mielestään. Hänen ruumiinsa lepää, kuten jo mainittiin, H:linnan hautausmaalla, odotellen siellä ylösnousemuksen ihanaa aamua.

Sisariani Idaa ja Sigridiä en tahdo tässä luonnehtia, koska näiden rivien lukijat hyvin tuntevat heidät, ja ovat tilaisuudessa saamaan heiltä ja heistä suullisia tietoja.

Säätyläisperheistä ja seurustelupiireistämme Pälkäneellä. Niin kuin niin monessa Hämeen pitäjässä, niin oli Pälkäneelläkin aikaisemmin paljon aatelisia sukuja, joiden hallussa oli huomattavat maatilat. Minun lapsuuteni aikana oli niistä kuitenkin suurin osa hävinnyt, jopa kuollut sukupuuttoon. Yleensä ne lienevät eläneet loisteliasta ja tuhlailevaa elämää, joka vei heidät sekä henkiseen että aineelliseen perikatoon. Iso joukko näiden sukujen vaakunakilpiä säilytettiin kirkon eräässä romukonttorissa yhdessä pölyttyneitten pyhimyskuvien kanssa. Aikaisemmin kummatkin olivat koristaneet vanhan kirkon seiniä. — (Pitkähkö selostus näistä ”säätyläisperheistä ja seurustelupiireistämme Pälkäneellä”.)

Säätyläisten puhekieli oli yksinomaan ruotsi. Tämä vaikutti luonnollisesti, että säätyero oli hyvin jyrkkä ja että lapsiin imeytyi helposti sellainen käsitys, että säätyläiset olivat ”parempien ihmisten lapsia”, jota sanontatapaa rahvas usein käytti – ehkä jonkunlaisella katkeruudella. Täytyy muuten ihmetellä, että katkeruutta yleensä huomasi hyvin vähän. Rahvaskin piti oloja luonnollisina ja tyytyi niihin, kun mitään varsinaista sortoakaan ei ollut. Tietysti niitäkin löytyi, jotka tunsivat niiden nurinkurisuutta ja joita kielitilanne painoi, mutta kuten sanottu, yleensä tyydyttiin oloihin, eikä toinen tahtonut häiritä toisen rauhaa. – Jos täytyy ihmetellä rahvaan tyytymistä sikäläisiin kielioloihin, niin enemmän vielä täytyy ihmetellä suurta nöyryyttä ja alistuvaisuutta, millä köyhä kansa kantoi kohtalonsa. Ja tosi köyhyyttä oli hyvin paljon. Ei nykyään enää näe missään sellaisia ränsistyneitä, maahan painuneita, turvekattoisia mökkejä kuin lapsuuteni aikana vielä oli paljon Pälkäneen kirkonkylässäkin. Kansan suuresta köyhyydestä huolimatta oli rikollisuus silloin suhteellisesti paljon pienempi kuin nykyään. Vangiksi joutumista pidettiin kaikissa kansankerroksissa häpeällisenä ja melkeinpä osotettiin sormella niitä, jotka kolttostensa tähden olivat joutuneet tekemisiin oikeuden kanssa. Tällaiseen kansan mielialaan vaikutti kait kyllä osaltaan kovanlaiset rangaistukset, vesi-leipä- ja raipparangaistukset, joita kumpiakin peljättiin. Raippoja tuomittiin aina 40 pariin asti, joka tiesi 120 lyöntiä, sillä joka parilla lyötiin kolme kertaa. Raippoja saivat vain miehet, naiset saivat sen sijaan vitsaa. Joka tapauksessa tämä rangaistus oli hirveä ja kyllä rikollinen hoitaessaan selkähaavojaan kauan muisti ”ruunun kovia kouria”. Vettä-leipää tuomittiin enintään 28 vuorokautta, eikä tämäkään rangaistus ollut mikään leikin asia. Nämä rangaistukset poistettiin muka liian julmina ja vaihdettiin pitempiaikaiseen vankeuteen. Seurauksena tästä on ollut vankeinhoitokustannusten tavaton nousu ja rikollisuuden kasvaminen, kun rangaistukset ovat menettäneet pelottavuutensa. Kansan rehellisyyteen ja kuntoon vaikuttivat kuitenkin pääasiallisesti muut seikat, nimittäin polvesta polveen periytynyt Jumalan pelko ja lainkuuliaisuus. Sosialismista, kommunismista ja muista repivistä voimista ei silloin tiedetty juuri mitään. Jos maamme hallitus ja yläluokkamme silloin olisivat alkaneet panna toimeen niitä sosialisia parannustöitä, joihin 30 à 40 vuotta myöhemmin täytyi pakosta ryhtyä, olisivat olot meillä nyt todennäköisesti toisenlaiset ja kansa ehyempi kuin nykyaikainen, toisilleen vihamielisiin puolueisiin jakautunut kansamme.

Mitä säätyläisten sivistysharrastuksiin tulee, olivat ne jokseenkin olemattomat. Politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat liian kaukaisia asioita kiinnostaakseen suurta yleisöä ja olisivat voineet aiheuttaa vaan rauhattomuutta ja tyytymättömyyttä, jos niihin kajottiin. Sitä paitsi sellaiset asiat kuuluivat korkealle esivallalle, eikä suurelle yleisölle. Näin ajateltiin säätyläispiireissä ja oltiin oloihin hyvin tyytyväisiä, kun valta pysyi ”parempien ihmisten” käsissä, eikä ollut kilpailua enemmän virkapaikoista kuin muillakaan aloilla.

Kirjallisuutta, sikäli kuin sitä oli saatavissa, ei juuri viljelty. Enimmän luettuja runoilijoita vielä 1860-luvun alkupuolella olivat Tegnér, Bellman, Almqvist ja jotkut muut ruotsalaiset runoilijat. Näihin aikoihin alkoivat kuitenkin jo Runeberg ja Topeliuskin kiinnittää huomiota, viimeksi mainittu meidän lasten huomiota ”Luonnon kirjansa” ja Eos-nimisen lastenlehden kautta. Tämä lehti tuli aikanaan meillekin ja huvitti meitä lapsia tavattomasti. Sen vanhoja vuosikertojakin katseltiin ja luettiin moneen kertaan. Muuten kirjallisuuden viljeleminen rajoittui pääasiallisesti siihen, mitä sanomalehdet sisälsivät ja niitäkin luettiin vähän. Isäni piti yhdessä Limonien kanssa pari lehteä. Toinen niistä oli Åbo underrättelser, toinen Finlands allmänna tidning. Pienikokoisia olivat kumpanenkin ja ilmestyivät pari kertaa viikossa. Myöhemmin tilasi isäni myös H.linnassa ilmestyvän, Eurénin toimittaman Hämäläisen. Postitoimistoja ei ollut maaseudulla ja postinkulku oli hidas. Jonkun kerran vain viikossa tuli posti. Kirjeitä lähetettiin tästä syystä yleisesti yksityisten matkustavaisten mukana. Tavallisesti merkittiin silloin kuoreen, joka aina oli omatekoinen, sanat ”par bonté”.

Tuulahduksia suuresta maailmasta toivat mukanaan ylioppilaat palatessaan Helsingistä. Suurella ihmetyksellä kuunneltiin näiden kertomuksia ylioppilaitten edesottamuksista, valtiopäivien valmisteluista, Puolan kapinasta y.m. Maininkeja viimemainitusta saatiin muuten tuntea maaseudullakin, kun sinne ja m.m. Pälkäneellekin majoitettiin venäläistä sotaväkeä. Muistaakseni se oli v. 1863. Varmaankin maaseudun väestö, säätyläiset mukaan luettuna, oli hyvin tietämätön majoituksen syistä, eikä sotaväkeen suhtauduttu – merkillistä kyllä – karsaasti. Päinvastoin kohdeltiin sitä hyvin ystävällisesti. Niinpä Pälkäneelle sijoitetut upseerit olivat mukana säätyläisten kaikissa kutsuissa, niitä kestittiin ja niille osoitettiin huomaavaisuutta, kuten ystäville konsanaan. Kun majoitus sitten lakkasi, panivat maaseudulle sijoitetun rykmentin upseerit, osoittaakseen kiitollisuuttaan, toimeen H.linnassa suuret baalit, joihin lähiseutujen nuoriso kutsuttiin. Ystävälliset suhteet venäl. majoitusväkeen eivät estäneet ainakaan nuoria tuntemasta myötätuntoa puolalaisia kohtaan. Usein kuuli silloin suurella hartaudella laulettavan ”Polens frihetsbön” nimistä kaunista laulua. Mutta suurille joukoille oli Puola siksi kaukainen maa, ettei sentähden kannattanut kääntää selkäänsä venäläisille ja osoittaa heille nurjaa mieltä, kun sortoa ei tunnettu ja kun tiedettiin, että keisari Aleksanteri II monessa suhteessa oli osoittautunut kansallemme suopeamieliseksi. Tietysti nuorisojoukossa oli paljon sellaisiakin, joissa Puolan kapinan verinen kukistaminen oli vaikuttanut inhoa ja vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan, ja taistelihan Puolalaisten vapauden puolesta heidän riveissään joku suomalainenkin mies, esim. A. M. Myhrberg, mutta mitään mielenosoituksellista ei pantu toimeen – onneksi kyllä kansallemme.

Että nuoret kaipasivat jotakin vaihtelua yksitoikkoiseen ja hiljaiseen elämäänsä maaseudulla, nähtiin kun Axel veljeni alotteesta 1860-luvulla Pälkäneellä perustettiin laulukuoro. Siihen tahtoivat yhtyä sekä musikaaliset että epämusikaaliset henkilöt, joka seikka tietysti suuresti vaikeutti kunnollisten tulosten saavuttamista ja teki työn ”Paciukselle”, jolla nimellä muutamat ihastuneet pitäjäläiset rupesivat Axelia nimittämään, ylen sitkeäksi. Mutta pääasia oli, että saatiin olla yhdessä ja hyvin oli kuoro tervetullut, minne vain tuli. –

Voimakkaita herätteitä saatiin samoina aikoina myös surullisen kuuluisiksi tulleista nälkävuosista. Huonoja viljavuosia olivat yleensä vuodet 1860-luvulla, mutta voiton niistä kaikista vei vuosi 1867. Talvi sitä ennen oli äärettömän ankara ja luminen. Muistan kun kesäkuun ensi päivinä palasimme koulusta kotiin. Isä oli tullut meitä hakemaan. Oli täydellinen kelirikko ja maantien vierillä suuret lumikinokset. Isommat järvenselät olivat vielä jäässä, joka vielä kesäkuun alkupuolella hyvin kesti jalkamiehiä. Vasta kesäkuun puolivälissä oli esim. Mallasvesi vapautunut jäistä. Suurella työllä ja tuskalla olimme kesäkuun 13 p. päässeet jäiden läpi tulemaan venheellä Kostian joesta Tommolan rantaan. Muistan hyvin myös, minkä surkean näyn ruisvainiot tarjosivat, kun lumi oli niistä sulanut. Ne olivat yltänsä harmaan lumihomekuoren peitossa. Suurin osa oraista oli kadonnut. Ymmärrettiin silloin jo hyvin, että rukiista tulisi miltei täydellinen kato. Suvitoukoja päästiin tekemään kovin myöhään, vasta kesäkuussa. Kun maa silloin oli hyvin kostea ja kesäkuun jälkipuolisko oli lämmin pääsivät suviviljat hyvään kasvun alkuun ja näyttivät kesän loppupuolella ilahduttavan lupaavilta. Kysymys, joka kovin askarrutti mieliä, oli vain se, ennättävätkö suviviljat kypsyä. Jos tulee aikainen halla, tulee niistäkin kato. Ja syyskuun ensi päivinä tulikin ankarat hallayöt ja niin oli vuodentulosta tullut täydellinen kato. Sen seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa. Nälkä pakotti ihmisiä laumoittain mieron tielle. Suuret laumat lähtivät liikkeelle Pohjanmaalta Etelä-Suomeen ja niihin yhtyivät matkan varrella uudet ja taas uudet joukot. Ja sama surkeus oli köyhillä koti- ja naapuripitäjissä. Mutta nälkä ei ollut onnettomien ainoana vitsauksena. Syksyn ja talven kuluessa liittyi nälkään vilu ja taudit. Ja ne tekivätkin hirvittävää jälkeä. Tuhansittain kuoli ihmisiä, vanhoja ja nuoria, nälkään ja kuumetauteihin. Tuskin oli sitä kotia silloin, jossa kuolema ei olisi käynyt vieraana. Meidän naapuristossammekin oli perheitä, suurilukuisiakin, jotka kuolivat kokonaan sukupuuttoon, niin että mökit jäivät autioiksi. Vuosina 1867 ja 1868 vähenikin Suomen väkiluku toistasadalla tuhannella hengellä. Muistan vielä hyvin nuo kalpeat, ryysyiset vaeltajaraukat, joita poikkesi Tommolaankin kymmeniä päivittäin. Joukossa oli usein sairastavia ja kuoleviakin, joita kuljetettiin hevosella talosta toiseen, kun eivät enää jaksaneet jalan kävellä. Kuinka mahtoikaan tuntua vanhemmista ihmisistä, esim. vanhemmistani, hirvittävältä, kun ei voinut tuohon huutavaan hätään antaa apua, niin kuin sitä olisi tarvittu. Neuvottomina ja avuttomina täytyi katsella tuota suurta hätää. Kun viljaa oli kovin vähän ja leivän tarvis ja kulutus oli tavattoman suuri, täytyi luonnollisesti leipään sekoittaa kaikenlaisia vastikkeita. Muun muassa käytettiin Tommolassa herneenvarsia ja jäkäliä, eikä jäkäläleipä minusta maistunutkaan huonolta, mutta eihän sitäkään pitkälle riittänyt. – Hallituksen toimesta saatiin Venäjältä jauhoja, n.s. mattojauhoja, ne kun tuotiin niinimatoissa, mutta kalliita ne olivat, sillä kuljetuskustannukset tulivat kalliiksi, kun muita rautateitä ei silloin ollut kuin Helsingin – Hämeenlinnan, ja kaikki tavara oli kuljetettava hevosilla joko Pietarista tai lähimmästä satamakaupungista. Usein sattui muiden vahinkojen ja onnettomuuksien lisäksi, että mattojauhot olivat vahvassa homeessa perille tullessaan. Muistan, että mielet olivat kovin katkeria kun tällaista tapahtui, kun toivo kalliin leivän saannista näin petti. Joka tapauksessa tilanne jonkun verran helpotti, kun ruvettiin saamaan venäl. viljaa, mutta hyvin tavallinen ilmiö, kun ihmiset saivat runsaammin leipää oli se, etteivät voineet pidättää ruokahaluaan. Ahmiessaan nälkäiseen ruumiiseensa äkkiä liian paljon ruokaa oli seurauksena – kuolema. Näin tapahtui usealle Pälkäneelläkin. Äärettömän rasittavia olivat nälkävuodet papeille. Nekin saivat olla heikolla ruualla, mutta työtä kysyttiin heiltä monin verroin enemmän kuin tavallisina aikoina. Sairaskäyntejä oli myötäänsä ja haudattavia kuolleita ylen paljon. Muistan eräänäkin sunnuntaina, kun mentiin kirkkoon, yhdeksäntoista ruumiskirstua oli hautuumaan portilla odottamassa pappia. Kun ruumiinsiunaus usein toimitettiin kovassa tuulessa ja pakkasessa, oliko ihme, että pappi näissä toimituksissa vilustui ja sairastui, niin kuin monesti tapahtui. Pappien joukossa olikin kuolevaisuus tavattoman suuri. M.m. sortui silloin kuolemaan kirkkoherra B. W. Wegelius, tulevan vaimoni isä.

Paitsi leivästä oli huutava puute köyhillä vaatteista. Kun niitä kuljetettiin hevosella eteenpäin, täytyi m.m. varustaa heitä peitoilla, koska muuten olisivat talvipakkasilla paleltuneet kuoliaaksi mieronmatkallaan. Vaatteitten hankkiminen suurille joukoille tuotti suuria vaikeuksia. Pälkäneellä, niinkuin luultavasti useimmassa kunnassa, perustettiin asian auttamiseksi ompeluseura, josta varmaankin oli paljon hyötyä ja joka antoi pitäjäläisten seurustelulle terveellistä aatteellista sisältöä .- Kesä 1868 oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Maamme taloudellinen tila korjautui verrattain hyvän viljasadon kautta niin että seuraavaa vuotta vastaan mentiin hyvillä toiveilla. – Mutta palaan vielä takasin aikaisempiin vuosiin, kertoakseni vähän lapsuusvuosista ja leikeistä.

Lapsuusvuodet. Sain luultavasti kasvaa liian suuressa vapaudessa, joka tietystikään ei ollut hyvä, sillä ajatellessani lapsuusvuosiani täytyy minun ikäväkseni myöntää, että minulla oli paljon huonoja taipumuksia ja synnynnäistä, sisäistä ryhtiä puuttui. Olisi ollut minulle erinomaisen terveellistä, jos olisin saanut olla paljon enemmän vanhempieni ja vanhempien sisaruksieni kanssa kuin mitä todellisuudessa olin, mutta vanhemmillani oli paljon työtä, joka esti heitä niin seuraamaan lastensa luonteen kehitystä kuin olisi ollut suotavaa, ja vanhemmat sisarukset olivat koulussa H.linnassa. Näin ollen etsin seuraa renkien ja palvelustyttöjen joukosta ja viihdyin hyvin heidän kanssaan. Paljon olikin tässä seurassa minulle puoleensa vetävää ja huvittavaa. Oli hauskaa katsella sekä renkien että piikojen puhdetöitä. Kaikki puutyöt puulusikoista ja astioista alkaen työrekiin ja kärryihin asti tehtiin kotona syys- ja talvi-iltoina tilavassa pirtissä loimuavan takkavalkean tai päretulen ääressä. Huonona pidettiin miestä, joka ei osannut puutöitä tehdä. Piiat taas kehräsivät tai tekivät muita taloustöitä aina sen mukaan mitkä toimet kulloinkin olivat kiireellisiä, ja sikäli kuin joutivat navetta- ja ruoankeittohommilta. Ja jos oli paljon hauskaa katseltavaa, niin sai siinä ohella myös kuulla yhtä ja toista hauskaa, satuja, kummitusjuttuja ja lauluja. Ikävä kyllä sain kuulla paljon sellaistakin, joka ei ollut lapselle terveellistä. Nuoremmat palvelijat olivat usein puheissaan rivoja ja saastaisia ja rivoja olivat monasti heidän laulunsakin. Pienenä en tosin kaikkia rivouksia ymmärtänyt, mutta puhujain eleistä ja naurusta, jolla kaksimielisiä sukkeluuksia palkittiin, ymmärsin että kysymyksessä oli sellaista, josta ei sopinut puhua kunniallisessa seurassa. Mielikuvitukseen tuli täten paljon epäpuhdasta, joka vahingoitti ja myrkytti lapsen sielun ja joka jätti ikäviä jälkiä myöhempäänkin elämään. Kovin on sääli lapsiraukkoja, joiden mielikuvitus ja ajatusmaailma ryvetetään epäsiveellisyyden lialla siitä asti kun ne jotakin tajuavat. Onko ihme jos sellaisista lapsista kasvaa siveettömiä ja jo lapsuusvuosina langenneita ihmisiä! – Uskon kyllä, että vanhempani pelkäsivät lasten saavan huonoja vaikutuksia seurustellessaan palvelijain kanssa ja toisinaan meitä varoitettiinkin menemästä pirttiin. Muistan kerrankin kun olin talvi-iltana pirtissä, että äitini lähetti minulle sanan, että pitää tulla heti kotiin. Minua pelotti vähän mennä kotiin, sillä tunsin sisimmässäni, että kotona mahdollisesti tulee rangaistus pirttiinmenosta. Tästä peloissani viivytin lähtöä kotiin. Mutta täytyihän sitä kuitenkin joskus mennä ja kun sitten vihdoin avasin keittiön oven, jossa äitini askarteli, huomasin heti kasvojen ilmeestä, että pahat aavistukseni tulisivat käymään toteen. Äiti komensikin housut alas ja sitten seurasi vitsasauna, joka sai poloisen parkumaan. Kyllä se sauna pehmitti selkänahkaa, mutta epäilen pehmittikö se myös sydäntä niin kuin suotavaa olisi ollut. Jos on totta, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, niin voi toiselta puolelta olla totta, että pelko karkoittaa rakkauden. Kun lapsia rangaistaan, niin katsottakoon ettei vain pelko jää viimeisenä tunteena olemaan lapsen sydämessä.

Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta eräästä tapauksesta, joka tuotti minulle suurta ja pitkäaikaista tuskaa. Tommolaan tuotiin lapsi kastettavaksi ja tietysti olin silloin kuten monta kertaa aikaisemminkin, katsomassa toimitusta. Paitsi minua, joka silloin olin 6 á 7 vuotias, oli tilaisuudessa pari muutakin lasta, m.m. karjakkomme jokseenkin saman ikäinen tytär. Jotakin pientä naurun kikatusta lienee siinä kuulunut lasten joukosta, joka tietysti vaikutti häiritsevästi ja hermostutti isääni. Toimituksen jälkeen sain tästä kovat nuhteet isältäni, joka syytti minua pyhän toimituksen häpäisemisestä ja selitti ettei sellainen lapsi voi päästä taivaaseen. En ollut lainkaan tietoinen siitä, että olisin ollut syypää häiriöön, pidin itseni päinvastoin tässä suhteessa aivan viattomana, mutta vastaansanominen ei auttanut ja niin isäni sana tuli minulle kauheaksi tuomion sanaksi, joka pitkiksi ajoiksi synkistytti elämäni. Tunsin, että olin ikään kuin kirouksen alla ja tuon tuostakin muistutti siitä härnäävästi mainittu tyttö. Onnettomuudekseni en rohjennut avata sydäntäni isälleni tai äidilleni, jolloin tietysti olisin päässyt ulos raskaan tuomion alta. Pelkäsin kait saavani kuulla uudestaan saman tuomion ja tunsin etten sitä kestäisi. – Jättävätkö tuollaiset tapaukset pysyväisiä vaikutuksia sieluun? Pelkään niin käyneen minun kohdallani, vaikka aika vähitellen haihduttikin ensi aikoina tuntemaani tuskaa. Vanhempien, joilla on lapsia kasvatettavana, ei pitäisi milloinkaan unhottaa, että lapsen sielu on ylen herkkä ja että sopimattoman menettelyn tai harkitsemattoman rangaistuksen kautta sille voidaan tehdä vaikeasti korvattavia vahinkoja.

Lapsuusajan pikku suruista ja koettelemuksista huolimatta olivat varsinkin vuodet ennen kouluun menoa ihanat. Oli kesä tai talvi, yhtä huoletonta ja ihanaa oli elämä. Miten hauskaa olikaan kesällä loikoa Tommolan pihamaan pehmeällä nurmikolla ja kuvitella että oltiin uimassa. Mutta mitä olikaan nurmikkouinti verrattuna todelliseen. Oli se jotakin kun koko lapsilauma ja vielä joku lapsentyttö kilvan riensi alas uimarantaan ja vaatteet riisuttuaan juoksi veteen. Meillä olikin mainiot uimarannat. Toinen niistä, Vanhan Tommolan ranta, oli hiekkapohjainen. Siinä kelpasi kaivella rantahiekkaan järviä ja salmia ja aina välillä käydä uimassa. Ja miten kauniita kiviä sieltä järvenpohjasta löytyikään! – Toinen uimaranta oli Peltoniemessä. Siellä meillä oli laaja, tasainen kallio, mainio leikkipaikka, josta leikkien lomassa laskeuduttiin uimaan. Tätä jälkimmäistä uimarantaa, jossa vesi oli syvempää, käytimme vähän vanhemmiksi tultuamme.

Puheen ollessa Tommolan pihamaasta, täytyy minun huvin vuoksi kertoa eräästä sen – lasten silmillä katsottuna – varjopuolesta. Se ei saanut aina olla meidän riidatonta leikkitannertamme. Sitä tahtoivat pitää hyvin suosittuna laidunmaanaan hanhet, joita kohtaan me pieninä ollessamme tunsimme suurta respektiä. Ukkohanhi oli nimittäin hyvin äkäinen herra, varsinkin silloin kuin hanhiherrasväellä oli poikasia. Kaula ojossa se ajoi meitä takaa, jos vaan lähelle tulimme. Eikä ollut hyvä joutua sen kuritettavaksi. Kovalla nokallaan se puri että ruumiiseen tuli verihaavoja ja kun se vielä siivillään pieksi, tiesi saaneensa enemmän kuin sydän tahtoi kestää. Niin, kyllä ne hanhet, ollessamme 3 – 7 vuosien välillä monta kertaa tekivät elämämme katkeraksi. Mutta täytyyhän jokaisella ruusulla olla piikkinsä ja lapsillekin on terveellistä, ettei elämä ole pelkkää iloa.

Opin teillä. Ensimmäiset tiedon alkeet antoi minulle, niin kuin vanhemmille sisaruksillenikin, äitimme. Häneltä opin sisäluvun ja kirjoituksen taidon, muistaakseni myös pikku katkismuksen ja joitakuita kertomuksia Hübner´in raamatunhistoriasta. Lukeminen äidin edessä oli kuin leikintekoa ja muistelen, ettei oppiminen tehnyt minulle sanottavaa vaikeutta. Aakkosia opetellessani teki vain E-kirjaimen muistaminen vähän kiusaa. Muistamisen helpottamiseksi käskettiin minua ajattelemaan sitä kilttiä tyttöä, jonka nimi alkaa juuri tällä kirjaimella. No, muistinhan minä sen tytön (Elin Limon), mutta kovin oli tuo tyttö minulle vastenmielinen ja siitä tuli minulle E-kirjainkin vastenmieliseksi. Asia oli nimittäin sellainen, että minun ollessani 4 á 5 vuoden vanha kävi meillä kerran vieraita ja niiden mukana tuo pieni tyttö, joka lienee ollut minua vähän vanhempi.. Oli talvipäivä ja menimme kelkkamäkeen, mutta kun tytöllä ei ollut kelkkaa, otti hän vastalauseistani huolimatta minun kelkkani, ja minä sain nolona katsella kuinka hän käytti kelkkaani kuin omaansa. Tyttö oli minulle sen jälkeen väkevästi vastenmielinen. Siihen aikaan ei ollut minussa ritarillisuutta rahtuakaan.

Kun lukemisesta piti tulla täysi tosi ja lapsia ruvettiin kypsyttämään pitemmälle opinteille, hankittiin taloon kotiopettajatar. Vanhemmilla sisaruksillani oli sellaisena eräs ”mamselli” (mamselli nimitystä käytettiin silloin kaikista aatelittomista neideistä, jotka kuuluivat säätyläisiin) Gröhn, jonka edessä minäkin taisin alottaa aakkosia, vaikka ne jäivätkin kesken, kun neiti Gröhn muutti pois. Hänen jälkeensä saatiin taloon ”mamselli” Gratschoff, venäläissyntyinen, jonka tuli opettaa, paitsi Ida ja Sigrid sisariani ja minua, kahta v. Qvanten neitiä. Neiti Gratschoff koetti kyllä parastaan opettajattarena, mutta oli vähälahjainen ja tiedoiltaan heikko, niin ettemme häntä oikein respekteeranneet.

Jos olivat kesät Tommolassa hauskoja, oli siellä talvellakin oma viehätyksensä. Kelpasi silloin laskea kelkoilla ja suksilla, varsinkin kevätpuolella, jolloin hanki rupesi kannattamaan ja vapaasti pääsi kulkemaan minne vain halusi. Kuinka elämä tuntuikaan ihmeen vapaalta ja keveältä, kun sai esteettömästi liidellä pitkin hohtavia, huikaisevia hankia, eikä aidatkaan tehneet paljon haittaa! Sellaisilla retkillä käytiin välistä asettamassa lankoja jäniksille, välistä taas kerättiin näiden ”pillereitä” kanalaa varten, useimmiten kuitenkin vain huvin vuoksi. Entä talvi- ja syysillat! Kun valaistus oli talikynttilän varassa oli luonnollista, että kotona olevat perheen jäsenet istuivat yhdessä, tavallisesti pöydän ympärillä äidin huoneessa. Muistan kuinka tuo illasta iltaan jatkuva yhdessäolo kasvatti meissä lämpimän yhteenkuuluvaisuuden hengen ja kotirakkauden. Yksi ainoa kynttilä riitti meille ja sen valossa toiset tekivät käsitöitä, toiset lukivat tai pelasivat jotakin seurapeliä. Toisinaan siinä juteltiin susien tihutöistä, tai karhujaimista, joita muka oli nähty Tommolan metsissä, tai kummituksista. Näitä kuunnellessa jännittyi mielikuvitus usein äärimmilleen, rupesi kovasti pelottamaan ja tavallisesti näki sitten yöllä kauheita unia. – Sudet olivat muuten hyvin ikävä todellisuus minun lapsuuteni aikana ja usein saimme kouraantuntuvia todistuksia niiden olemassaolosta. Kun Tommola oli yksinäinen talo ja metsän laidassa, kävi niitä siellä erittäinkin kovina pakkastalvina tuon tuostakin saalistusretkillä. Toisinaan kuului niiden kaameata ulvontaa iltamyöhällä ja yöllä aivan talon läheisyydessä ja usein veivät sudet meiltä koiran, jopa aivan rappusten äärestä. Joskus tulivat pedot päivälläkin niin likelle taloa että luotipyssyllä olisi voinut ampua. Isälläni ei vaan ollut sellaista, eikä pyssyjä ollut paljon muillakaan. Siksi saivatkin sudet tehdä paljon tihutöitä. Useana kesänä repivät ja tappoivat Tommolassa sudet lampaita ja muuta karjaa. Eräänä juhannusyönäkin tappoivat aivan karjapihan vierestä hiehon, jonka löysimme aamulla puoleksi syötynä. Suden pyydystäjiä oli kyllä joitakuita pitäjässä ja tavallinen pyyntitapa oli sudenkuoppien käyttäminen. Sellainen kuoppa oli syvä, jyrkkäseinäinen ja keskellä oli tolppa, johon syötti (porsas, koira tai kissa) sidottiin. Kuopan suu peitettiin oljilla tai muulla sellaisella aineella, joka petti suden alla. Tällaisia kuoppia oli esim. Kollolan metsässä useampia ja suurella respektillä me lapset niitä tarkastelimme. Joskus saattoi pyydystäjä saada niistä samalla kertaa parikin sutta, mutta mikään tehokas petojen hävittäjä ei sudenkuoppa ollut. Sukupuuttoon saatiin sudet hävitetyiksi Etelä-Suomesta vasta 1880-luvulla. Asiaan kävi nimittäin silloin pontevasti käsiksi hallitus ja lähimpänä aiheena tähän oli se seikka, että sudet olivat, ihmisten kauhuksi, tappaneet useita lapsia pitäjissä Tampereen ja Porin välillä. Silloin kutsuttiin Puolasta tottuneita sudenajajia, ”lukasheja”, susia kiertämään ja Hämeen pataljoonan upseerit ja miehet komennettiin saartoketjuna ottamaan vastaan sudet näiden pyrkiessä ulos saarroksesta. Näillä metsästysretkillä, joihin monet siviilimiehetkin osallistuivat, m.m. Eero ja Aarne Borgin isä, saatiin susia ammutuksi useampia, eikä niitä tämän jälkeen olekaan tavattu Etelä-Suomessa. –

Syksyllä 1865 katsottiin minut kypsäksi koettamaan H.linnan n.s. yläalkeiskoulun I luokalle, vaikka tunsinkin itseni hyvin köykäiseksi. Isäni saattamana menin sitten kouluun, joka suurine saleineen ja arvokkaan näköisine opettajineen teki minuun äärettömän juhlallisen vaikutuksen. Poikaa tutkittiin eri aineissa ja sellainen muisto minulla tutkinnosta on, etten osannut paljon mitään. Kun minut siitä huolimatta hyväksyttiin – tosin viimeisten joukossa – lienee se tapahtunut osaksi sen tähden, että olin papin poika, osaksi senkin tähden, että kaksi minun veljeäni, jotka olivat käyneet saman koulun, olivat suorittaneet sen hyvällä menestyksellä, joten saattoi toivoa että koulu ja ”karbaasi” voisivat minustakin jotakin tehdä. Olin siis yläalkeiskoululainen ja Hämeenlinnan poikapiireissä verrattoman korkeassa ”rangissa”, sillä muut kaupungin pojat olivat vain joko oppipoikia, ”pukkeja”, joiden kanssa aina oltiin sotajalalla, tai ala-alkeiskoululaisia. Mutta korkea ”ranki” ei minulle paljoakaan iloa tuottanut. Olin menettänyt niin paljon, isän, äidin, kodin, vapauden, sillä kaikki nämät olivat nyt niin kaukana. Vasta jouluksi pääsisin kotiin ja mitä kaikkea saisinkaan siihen mennessä kokea. Kuinka silmä seurasikaan pois lähtevää isää. Vielä kauan senkin jälkeen kuin hän hevosineen oli kadonnut näkyvistäni tähystelin maantielle päin ja paljon olisin silloin antanut (vaikka eihän minulla ollut mitään antaa) saadakseni edes vilaukselta nähdä Tommolan ja äitikultani käyskentelevän siellä pihamaalla tutuissa pukimissaan. Yksi pieni lohdutus minulla koti-ikävässäni oli. Herman veljeni, joka silloin oli päässyt lukioon (gymnasioon), oli luonani ja huonetoverini. Mutta eihän se korvannut kodin menetystä, varsinkin kun lukiolaiset olivat niin korkeita herroja, etteivät iljenneet paljon näyttäytyäkään pienten ”rottien” (niin meitä koululaisia kutsuttiin) seurassa. Sivumennen sanoen oli minulla pelon sekainen respekti lukiolaisia kohtaan kun niitä tuli käymään veljeni luokse. Jotkut heistä saattoivat nimittäin tehdä kiusaa meille pienille pojille loppumattomiin. Muistan erittäinkin erästä suurikokoista lukiolaispoikaa R.R:a, joka kerrankin sai minut niin raivostumaan, että luulen että olisin iskenyt puukon häneen, jos minulla olisi ollut sellainen silloin saatavissani. Kuinka ajattelematonta ja suorastaan vaarallista onkaan lasten kiusaaminen ja samalla kuitenkin, kuinka tavallista! Kiusanteko, varsinkin jos se johtuu ilkeydestä, herättää lapsen sielussa pahoja vaistoja. Lapsi tulee itse sen kautta helposti häijyn luontoiseksi ja rupeaa vuorostaan muita härnäämään ja kiusaamaan. Kuinka tärkeää onkaan, että vanhemmat huolehtivat siitä, etteivät sydämettömät toverit ja yleensä huono ympäristö saa vahingoittaa nuoria, hentoja ihmistaimia.

Isäni oli vuokrannut meille, veljille, huoneen H.linnassa matami Finnen talossa Kuusiston kulmalla. Kotoa tuotiin meille eväät, matami laittoi meille ruoan ja piti huolta huoneen siivoamisesta ja lämmityksestä. Muistaakseni isäni maksoi vuokraa huoneesta 27 ruplaa eli sittemmin markoissa 108 mk, mutta en ole varma, oliko tämä lukukaudelta vaiko lukuvuodelta, luultavammin lukuvuodelta. Huone oli tavallisen kookas, mutta kylmä. Eteistä ei ollut, ainoastaan pieni, kylmä porstua. Talvella ei ollut harvinaista, että lumi, jonka tulijat kopistelivat jaloistaan huoneeseen tullessaan, oven kohdalla jäi sulamatta ja kovemmalla pakkasella jäätyi vesi karahviinissa, jos kokeillaksemme panimme sen yöksi permannolle. Tämä ei tietystikään voinut olla vaikuttamatta terveyteemme. Varsinkin sai Herman veljeni paljon kärsiä hammassärkyä, joka luultavasti aiheutui kylmästä huoneesta. Seinän takana oli talli, jossa maalta tullut kortteeriväki piti hevosiansa. Puhumattakaan jalkojen töminästä, kuulimme selvästi, kun hevosten hampaat jauhoivat appeita. Tämä ei kuitenkaan meitä häirinnyt, muistuttihan vain meitä maalaispoikia maalaisoloista.

Matami Finnen luona asui aina muitakin koululaisia ja kun aika kävi pitkäksi, pistäydyttiin toistemme luona. Yhdessäolosta sukeutui tavallisesti hirveä melu ja rytäkkä, siinä telmittiin ja toisinaan tapeltiinkin. Ja lopulta tuli aina matami ”Mutkavaara”, joksi me hyvin kumaraselkäistä matamiamme nimitimme, vihasta puhkuen uhkaamaan meitä milloin rehtorilla, milloin poliiseilla, ellemme lakkaisi teuhaamasta. Ilman pahempia seurauksia sentään aina selviydyttiin.

Koulutalo ja kouluolot. Koulumme sijaitsi samassa keltaisessa kivitalossa, missä nykyään on H.linnan postikonttori. Rakennuksen toisessa päässä oli silloin eteinen ja kirjastohuone, toisessa päässä oli voimistelusali ja keskellä suuri sali, johon kaikki neljä luokkaa oli sijoitettu siten että toisella sivulla oli I ja III luokka, toisella II ja IV luokka. Keskellä oli käytävä, jonka erotti luokista näiden mustat taulut ja jonka perällä oli komea kateederi vanhoine, valtavine raamattuineen. Samalla sivulla olevia luokkia erottivat toisistaan suuret, pitkät ja leveät pulpetit. Luokka-alueen keskellä oli opettajapöytä ja sen takana opettajan tuoli, saman alueen kahdella tai kolmella sivulla poikien istumapenkit. Mitään opettajahuonetta ei ollut. Välitunneillakin oli opettajien oltava samassa salissa missä oppilaatkin. Alaluokkalaisten ei sallittu tulla yläluokkien alueille. Jos joku sellaista yritti seurasi siitä hyvä selkäsauna. Opetustunnin aikana kuului koulusalissa lakkaamatonta puheensorinaa, ja kun jollakin luokalla annettiin ruoskaa (”klopoja”), seurattiin näytöstä muilla luokilla uteliaisuudella. Mutta siitä mitä näki ja kuuli muilta luokilta ei saanut olla tietävinään. Liian vilkas osanotto toisten kohtaloihin tuotti asianomaiselle ikäviä seuraamuksia ja ainakin tappeluhaasteita. – Järjestyksenpito tällaisessa koulussa väliaikoina ja ennenkuin opettajat saapuivat ei ollut mikään helppo asia. Se kuului n.s. ”rehtorilaisille”, joilla tarkoitettiin 4:nnen luokan oppilaita, tätä luokkaa kun nimitettiin rehtorin luokaksi. 3as luokka oli konrehtorin luokka. Rehtorilaiset olivat vuoron perään kolme päivää kerrallaan ”censoreita” ja censorin velvollisuus oli juuri valvoa järjestystä koulussa. Isot ja väkevät pojat onnistuivat tässä suhteessa hyvin, sillä he eivät säästäneet voimakeinoja ja sellaisia respekteerataan aina. Pahempi oli niiden ylläpitää respektiä ja sen mukana hyvää järjestystä, joille luonto ei ollut suonut tehtävään tarvittavia ruumiinvoimia. Joka luokalle löytyi aina huligaanimaisiakin aineksia, joille kiusanteko oli parasta huvia. Järjestyksenpito muodostui näiden kautta heikkovoimaiselle censorille usein sangen karvaaksi ja katkeraksi velvollisuudeksi, jota censorinimen kunnia ei korvannut. Parasta oli myös olla rehtorille valittamatta, vaikka olisikin censorina kärsinyt veristä vääryyttä, sillä sellaisesta olisi tietysti seurannut vain säälimätön kosto. Pari viikkoa ennen joulu- ja kesälomaa loppuivat censorin valtuutukset miltei kokonaan. Silloin alkoi joka aamu ennen opettajien tuloa riemun ilmaisuna korvia särkevä kiljuna ja samalla penkeillä tömistelyä permantoa vastaan. Censorit luovuttivat silloin kaiken valtansa ”kansalle”. Kun opettajat vihdoin saapuivat, loppui kyllä melu ja pauke, mutta pölyä oli ilmassa kuin riihessä puitaessa. Tällaista menoa kesti sitten lukukauden loppuun asti. Lukukausi päättyi juhlallisesti. Syyslukukauden päättäjäisjuhlaksi piti joka pojan tuoda kouluun palmu- tai steariinikynttilä. Kynttilät asetettiin puujalustoihin ikkunoihin ja pöydille ja juhlaksi sytytettyinä ne tekivät koulusalimme mielestämme komeaksi. Mitä juhlan päätyttyä kynttilöitä vielä oli jälellä sai vahtimestari pitää.

Eräs tehtävä, joka myös kuului censorille oli koulun avaimen hakeminen rehtorin kotoa ja oven avaaminen. Tämän piti tapahtua neljännestä vailla 8 aamulla. Tavallisesti olivat pojat jo odottamassa koulun edustalla ennen kuin ovet avattiin, ja jos censori viipyi kauan odottivat häntä kovat sadatukset, jopa selkäsaunan uhka, sillä seistä ja palella vähissä vaatteissa ulkona talvipakkasella ei ollut leikin asia. Kun ovet olivat avatut vei censori avaimen vahtimestarille, joka toimitti sen illalla takasin rehtorille.

Luokan priimuksen asia oli näyttää opettajalle läksy ja toimittaa luokkansa opetuksessa tarvittavat välineet, kartat y.m. Hänen tehtäviinsä kuului myös joka maanantaiaamu hankkia luokalle tuoreista koivunoksista palmikoitu ruoska (ruots. klobba). Niiden valmistamisesta piti muistaakseni huolta ala-alkeiskoulun vahtimestari. Jos ruoska hajosi ennen viikon loppua, piti ruoskaa saamaan tuomitun hankkia uusi ja joskus lienee tapahtunut että ”delinkventti” itse sai tällaisesta ylimääräisestä koivuruoskasta maksaa pari, kolme kopeekkaa.

Oudolta tuntui ensi aikoina koulussa tulla kosketukseen suuren poikalauman kanssa, josta oli löydettävä se piiri, jonka kanssa sittemmin tulisi enimmäkseen oleskelemaan ja iloja ja vastoinkäymisiä jakamaan. Minua veti vaistoni vaatimattoman näköisten ja samanikäisten poikien pariin, joiden kanssa sitten kamppailinkin paljon. Heistä suurin osa kuoli nuorella ijällä, joku jo kouluvuosina.

Vaikutelmia koulusta. Yläalkeiskoulu H.linnassa ei luultavasti juuri missään suhteessa eronnut maamme muista yläalkeiskouluista. Oppilaat pitivät yleensä koulua välttämättömänä pahana, jossa pakosta piti olla. Opettajia kohtaan ei tunnettu kiintymystä. Oppilaissa, ainakin alemmilla luokilla, oli se käsitys, että he opettajille olivat jokseenkin nollan arvoiset, ja luultavasti he eivät siinä pahasti erehtyneetkään. Ei ole ainakaan minulla muistoa siitä että opettajat olisivat osoittaneet poikia kohtaan persoonallista myötätuntoa. Yleensäkin lienee harvinaista, että opettajien ja oppilaitten välillä syntyisi muita kuin aivan virallisia suhteita. Hämeenlinnan koulu ei siis näissä suhteissa ollut minkäänlaisena poikkeuksena. Onhan meidän koko koululaitoksemme rakennettu sellaiselle pohjalle, että sen työ kohdistuu pääasiallisesti vain koululaisen sielunelämän tietopuolen (intellektin) kehittämiseen. Siihen mikä ihmisessä on tärkeintä, hänen persoonallisuuteensa, nykyinen koulu vaikuttaa hyvin vähän ja tämänkin vain välillisesti. Kun kasvatuksen tämä puoli ei kuulu nyk. koululaitoksen ohjelmaan, niin opettajankaan ei tarvitse pyrkiä tuntemaan ja ohjaamaan oppilaansa henkielämää. Emme siis suinkaan voi moittia opettajia siitä, että he suhtautuvat oppilaisiinsa vain ulkokohtaisesti. Mutta hyvin puutteellisena täytyy pitää koululaitosta, jonka ohjelma rajoittuu vain sielunelämän niin sanoakseni pintakerrosten muokkaamiseen ja näissä piilevien voimien kehittämiseen. Nykyinen koulu ei tahdo eikä kykene luonteita ja persoonallisuuksia kehittää, mutta sellaisia juuri me kipeästi tarvitsemme. Ilman sellaisia tulee kansamme elämä aina olemaan epävarmaa ja harhailevaa.